4. tammikuuta 2017

Terveiset pilvilinnojen kattohuoneistosta!

Jokaisen ihmisen pitäisi pystyä tekemään sitä mitä rakastaa.
Pitäisi pystyä elämään niin, että voi olla eletystä elämästään ylpeä, aina.

Olenkin paasannut suu vaahdossa kuinka kaikkien -pitää- elää elämää, jota haluaakin elää.
Olen painottanut unelmien tavoittelua, saavuttamista. 
Olen paasannut ikuisesta onnesta.
Mihinkään ei pidä tässä elämässä vain tyytyä. 

"Entisen" elämäni päätyttyä v2012, en kyennyt hetkeen unelmoimaan. Pilvilinnani romahtivat, enkä pitänyt mitään kiirettä niiden uudelleen kasaamisessa.
Tuolloin valitsinkin surkeiden sattumien kautta sen kivikkoisen ja mutkaisen tien. 
Lähdin hevostilalta Itä-helsinkiin. 
Niin vaihtuivat aikaiset aamutallit ja hevosten aamu hörinät, taksin metsästykseen puristavissa korkokengissä Helsingin keskustassa.. 
Samalla lapseni aloittivat päiväkodin ja minä työt vartijana.
Suuri muutos lapsille, jotka olivat saaneet kasvaa koko ikänsä hevostalleilla, äidin ollessa aina kotona.
Tätä valintaa en voi mitenkään katua. Elämäni parhaita surkeita sattumia :)

Pilvilinnat alkoivatkin nousta ihan huomaamatta. 
Aviomieheni tapasin v2013. 
Se oli tähtiin kirjoitettu, olen siitä ihan varma. 
Kaikella oli tarkoituksensa, meidän oli tarkoitus löytää toisemme.
Rakastuimme.

Meidän "entiset" elämämme väistyivät. 
Tilalle tuli uusi yhteinen elämä, uudet entistäkin vankemmat pilvilinnat. 
Tällä kertaa minusta tuntuikin, että näissä linnoissa on perustukset tehty huolella, ammattimiehen otteilla. Näitä perustuksia koettikin moni räjäytellä, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Kuten sanottu; ammattimiehen perustuksia ei tuhota.

Hevoset eivät kuuluneet elämäämme. Minä olin löytänyt intohimoni juoksemisesta, uimisesta ja ehkä himppasen myös siitä pyöräilystä.
Rakastin triathlonia.
Rakastin kisata! Kisaaminen oli minulle kuin toinen täydellinen maailma.
Maailma jossa kerta toisensa jälkeen voitin itseni.

Plantaarifaskiitin iskiessä molempiin jalkoihini, joutuivat triathlon treenini (mitkä treenit..?) telakalle.
Juuri kun faskiitit olivat paranemassa ja pääsin taas treenaamaan, osui (uuden elämämme hankinta) hevosemme kavio minua kylkeen, rikkoen luita. Treenaamiset oli tuhoon tuomittu.
Kyljen parannuttua käytin kaiken energian hevoseemme. Niin tosiaan, enhän minä pystynyt elämään sen pidempään ilman hevosia, hevoset tulivat takaisin elämääni, tällä kertaa myös aviomieheni elämään.

Triathlon kisakausi 2016 oli ja meni.
Minun olisikin ollut määrä osallistua viime kaudella mm Finntriathlonin kaikkiin kisoihin, jolloin olisin Tahkolla ollut rämpimässä elämäni ensimmäistä täysmatkaa. 
Se oli suunniteltu unelmani.
Harmittaa niin paljon, mutta ilman plantaarifaskiitteja olisin tuskin koskaan törmännyt "once in a lifetime" hevoseemme.
Kaikella kun on tarkoituksensa. Tähän haluan uskoa!

Kylkiluiden hiljalleen parannuttua, tulikin sitten flunssakierre. Oli korva-, keuhkoputken- ja poskionteloidentulehduksia.. Juuri toivuttuani edellisestä, iski aina uusi flunssa.
Nyt olin kuitenkin oppinut ja malttanut syödä oikein. Vaikken päässyt liikkumaan, olin kuitenkin pysynyt suhteellisen siedettävässä kuosissa vain syömällä oikein.
Mielestäni tässä on nyt hyvä pohja uudelle!
Loistava perustus lähteä rakentamaan sitä huippukuntoani, jolla ensikaudella rämitään kisat läpi.

Yritänkin nyt ihan tosissaan parantaa sitä heikointa lenkkiäni eli pyöräilyä. Tavoitteeni on lähinnä alkaa pitää pyöräilystä enemmän. Eiköhän ne vauhditkin sitten siitä kasva :)
Uimassa käyn toistaiseksi 2krt/viikko ja juoksemassa aina kun hyvälle tuntuu; lähes päivittäin :) Vaihtelen juoksulenkkejen pituutta ja vauhteja fiiliksen mukaan. En seuraa orjallisesti valmennussuunnitelmia, teen sitä mikä hyvälle tuntuu.

Omia hevosia meillä on tällä hetkellä kaksi, vanhan hevosemme Ruun saapuessa takaisin kotiin Läden seuraksi.
Hevosten kanssa menee aikaa, hermoja ja rahaa jo aikas tarpeeksi, mutta triathloniin riittää ihan varmasti myös osa noita kaikkia :D Ainakin aikaa ja hermoja!

Ruu ja tyttäreni joulukuu 2016


Enää minulle ei tule hetkiä, jolloin miettisin; mitä jos?
Mitä jos kylkiluuni eivät olisi koskaan katkenneet? Mitä jos hevoset olisivat jääneet elämästäni pysyvästi pois? Mitä jos en olisi koskaan muuttanut Helsinkiin?
Näitä asioita en enää jossittele.
Elän tässä hetkessä ja tiedän että olen tehnyt ja teen jatkossakin juuri ne oikeat päätökset.

Muutamiin juoksukisoihin olenkin jo tulevalle kaudelle ilmoittautunut.
Triathlon kisat odottavat vielä VAHVISTA napin painamista.. Tai ehkä vain sponsoria ;)




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti