5. tammikuuta 2017

Muistatko minut? Olin ystäväsi silloin kun sinä tarvitsit jotakin..

Onko minulla ystäviä? Onko meillä ystäviä?
Mikä oikeastaan on ystävä?
Varhaiset muisoni ystävistä ovat varsin mieluisia.
Ystävä oli se, jonka kanssa oli kivaa leikkiä, jonka kanssa tehtiin samoja juttuja.. Toisen ystävän kanssa käytiin ratsastamassa ja tallilla, toisen kanssa pelattiin tietokonepelejä, yhden kanssa tehtiin kolttosia ja niistä kaikista parhaimman ystävän kanssa naurettiin taukoamatta kaikelle.
Vietettiin paljon aikaa yhdessä.
Minulla ei ole sisaruksia, joten myös äitini on aina ollut ystäväni. Äitini on ollut aina läsnä.

Yläasteella tuli uusia ystäviä ja vanhoja jäi pois.
Osa vanhoista ystävistä ei enää edes moikannut minua.
Eräät vanhoista ystävistäni joutuivat hakemaan uusien ystäviensä hyväksyntää haukkumalla meidät vanhat ystävät. Tällä he pääsivät "piireihin". Piireihin jossa ystävyys ilmeisesti oli toisten haukkumista ja kiusaamista.
Ihan todella kummallista. En edes halunnut kuulua piireihin.
Muutama vanha ystävä tosin jäi. Heistä tosin osa muutti perheineen toiseen kaupunkiin.
Poikaystäviäkin tuli ja meni.
Mikä oli muuttunut?



Muutettuani omilleni, tuli taas uusia ystäviä. Ne ystävät, ketkä yhä olivat elämässäni, olivat puhelimen päässä.
Muutin yhteen silloisen poikaystäväni kanssa, hän oli paras ystäväni, teimme kaiken yhdessä. Kaikessa hiljaisuudessaan muiden ystävien kanssa näkeminen harventui. Yhä oli elämässä ne muutamat ystävät joiden kanssa soiteltiinkin lähes päivittäin.
Poikaystävä oli parasta, hänen kanssaan tehtiin kaikki ne jutut mitä ystävienkin kanssa ja paljon enemmänkin. Käytiin tallilla, salilla, lenkillä, naurettiin ja itkettiinkin.

Vuosia kului, erosimme silloisen poikaystäväni kanssa.
Aika pian tuli uusi poikaystävä. Tässä vaiheessa olin jo kyynistynyt ja hieman skeptinen uusien ystävien suhteen.
Tuntui ihmeelliseltä että joku voisi ihan pyyteettömästi olla toisen ystävä.
Aloinkin olla yhä vakuuttuneempi ettei pyyteetöntä ystävyyttä olekkaan?
Hevosten kautta olin saanut paljon ystäviä.
Tottakai, olihan minulla omia hevosia. Jos halusit tallille ja ratsastamaan, olikin todella kätevää olla ystäväni.
Meille syntyi kaksi ihanaa lasta. Muutama silloinen ystävä halusi väenvängällä toisen lapsen kummiksi. No, niistä ei sitten enää ole kuulunutkaan.
Onneksi poikamme molemmat kummit ovat yhä ystäviäni ja nappivalinta kummeiksi. Myös tyttäreni kummi "Hannes", on pysynyt elämässäni aina.

Lasteni isä löysi uuden tyttöystävän, joten minä sain väistyä.
Tässä kohtaa huomasin kuinka ihmiset tunkivat ystävikseni; lohduttamaan minua.
Ei se sitä ollut; sehän oli puhtaasti uteliaisuutta.
Mitä meidän hevosille kävisi? Miten minä pystyisin ihan yksin pyörittämään sitä rumbaa.
Muutamat tarjoutuivatkin hädän hetkellä ostamaan minulta hevosia. saivat halvalla, koska olin ahdingossa.
Nuo "ystävät" halusivat ehdottomasti pitää minut myös ajantasalla siitä, mitä lasteni isä milloinkin teki uuden tyttöystävänsä kanssa.
Oliko se ystävyyttä?

Tuossa äsken käytin ensimmäistä kertaa lainausmerkkejä sanan ystävä kohdalla.
Mietin miksihän..?

Minä ja lapset muutimme uuteen suureen kaupunkiin.
Ystäviähän löytyi heti.
Olin hyvä ystävä, tarjosin yöpaikan baari-illan jälkeen, tarjosin drinksuja, tarjosin ruokaa, maksoin takseja ym..
Olin aina läsnä, jos kukaan muu ei ollut. On tässäkin tarinassa kaksi puolta; muutama ystäväni vastavuoroisesti vahti minun lapsiani, jos halusin käydä yksin vaikka kaupassa tai treffeillä.
No, baareissa käymisen ja alkoholin elämästäni pois heivanneena, heivasin pois ilmeisesti myös ystävät?
Ystävät jotka vannottivat aina, etteivät halua koskaan menettää minua, ovat nyttemmin unohtaneet olemassaoloni.
Hassua, niin olen minäkin unohtanut heidät.



Aviomieheeni rakastuttuani tulikin taas väistämättä uusia "ystäviä".
"Ystäviä" joiden kanssa yritimme viettää aikaa.
Me olimme aviomieheni kanssa heti alusta asti kuin paita ja peppu, meidän väliin oli hyvin vaikea, okei mahdoton, kenenkään yrittää päästä.
Niimpä "ystävien" reaktio olikin yrittää erottaa meitä. He tarvitsivat meitä erikseen omiin "juttuihinsa".
He eivät tehneet yhtään mitään kahdella onnellisella, joista olikin tullut yhtä. Sitä ei sallittu. Ilmeisesti olimme anteliaampia erillään?
Tiedättekin jo miten tämä tarina päättyi.
"Ystävät" ovat varmasti onnellisia keskenään.
Niin olemme mekin.

Onko ystävyys pelkästään hyötymistä?
Taloudellista hyötymistä?
Henkistä hyötymistä?

Minä yhä kuuntelen päivittäin ystävieni murheita puhelimessa. Koetan mahdollisuuksien mukaan heitä auttaa. Mitä minä saan toisten murheiden kuuntelusta?
En mitään.
Mutta haluan olla läsnä.
Haluan kuunnella.

Tähän ikään mennessä olen lopettanut stressaamasta ystävättömyyttä.
Toiset kaipaavat ympärilleen jatkuvasti paljon ihmisiä ja ystäviä, toiset pärjäävät mainiosti ilman.
Töissä näen paljon ihmisiä, mukavia ihmisiä. Vapaa-ajalla minulle riittää oma perheeni.

Eräs viisas opetti minulle jo kauan sitten, että mitä enemmän ympärilläsi on ihmisiä, sitä hankalampaa on elämäsi.
Tämä on muuten ihan totta.
Elämäni on aika helppoa ja miellyttävää juuri näin.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti