5. tammikuuta 2017

Muistatko minut? Olin ystäväsi silloin kun sinä tarvitsit jotakin..

Onko minulla ystäviä? Onko meillä ystäviä?
Mikä oikeastaan on ystävä?
Varhaiset muisoni ystävistä ovat varsin mieluisia.
Ystävä oli se, jonka kanssa oli kivaa leikkiä, jonka kanssa tehtiin samoja juttuja.. Toisen ystävän kanssa käytiin ratsastamassa ja tallilla, toisen kanssa pelattiin tietokonepelejä, yhden kanssa tehtiin kolttosia ja niistä kaikista parhaimman ystävän kanssa naurettiin taukoamatta kaikelle.
Vietettiin paljon aikaa yhdessä.
Minulla ei ole sisaruksia, joten myös äitini on aina ollut ystäväni. Äitini on ollut aina läsnä.

Yläasteella tuli uusia ystäviä ja vanhoja jäi pois.
Osa vanhoista ystävistä ei enää edes moikannut minua.
Eräät vanhoista ystävistäni joutuivat hakemaan uusien ystäviensä hyväksyntää haukkumalla meidät vanhat ystävät. Tällä he pääsivät "piireihin". Piireihin jossa ystävyys ilmeisesti oli toisten haukkumista ja kiusaamista.
Ihan todella kummallista. En edes halunnut kuulua piireihin.
Muutama vanha ystävä tosin jäi. Heistä tosin osa muutti perheineen toiseen kaupunkiin.
Poikaystäviäkin tuli ja meni.
Mikä oli muuttunut?



Muutettuani omilleni, tuli taas uusia ystäviä. Ne ystävät, ketkä yhä olivat elämässäni, olivat puhelimen päässä.
Muutin yhteen silloisen poikaystäväni kanssa, hän oli paras ystäväni, teimme kaiken yhdessä. Kaikessa hiljaisuudessaan muiden ystävien kanssa näkeminen harventui. Yhä oli elämässä ne muutamat ystävät joiden kanssa soiteltiinkin lähes päivittäin.
Poikaystävä oli parasta, hänen kanssaan tehtiin kaikki ne jutut mitä ystävienkin kanssa ja paljon enemmänkin. Käytiin tallilla, salilla, lenkillä, naurettiin ja itkettiinkin.

Vuosia kului, erosimme silloisen poikaystäväni kanssa.
Aika pian tuli uusi poikaystävä. Tässä vaiheessa olin jo kyynistynyt ja hieman skeptinen uusien ystävien suhteen.
Tuntui ihmeelliseltä että joku voisi ihan pyyteettömästi olla toisen ystävä.
Aloinkin olla yhä vakuuttuneempi ettei pyyteetöntä ystävyyttä olekkaan?
Hevosten kautta olin saanut paljon ystäviä.
Tottakai, olihan minulla omia hevosia. Jos halusit tallille ja ratsastamaan, olikin todella kätevää olla ystäväni.
Meille syntyi kaksi ihanaa lasta. Muutama silloinen ystävä halusi väenvängällä toisen lapsen kummiksi. No, niistä ei sitten enää ole kuulunutkaan.
Onneksi poikamme molemmat kummit ovat yhä ystäviäni ja nappivalinta kummeiksi. Myös tyttäreni kummi "Hannes", on pysynyt elämässäni aina.

Lasteni isä löysi uuden tyttöystävän, joten minä sain väistyä.
Tässä kohtaa huomasin kuinka ihmiset tunkivat ystävikseni; lohduttamaan minua.
Ei se sitä ollut; sehän oli puhtaasti uteliaisuutta.
Mitä meidän hevosille kävisi? Miten minä pystyisin ihan yksin pyörittämään sitä rumbaa.
Muutamat tarjoutuivatkin hädän hetkellä ostamaan minulta hevosia. saivat halvalla, koska olin ahdingossa.
Nuo "ystävät" halusivat ehdottomasti pitää minut myös ajantasalla siitä, mitä lasteni isä milloinkin teki uuden tyttöystävänsä kanssa.
Oliko se ystävyyttä?

Tuossa äsken käytin ensimmäistä kertaa lainausmerkkejä sanan ystävä kohdalla.
Mietin miksihän..?

Minä ja lapset muutimme uuteen suureen kaupunkiin.
Ystäviähän löytyi heti.
Olin hyvä ystävä, tarjosin yöpaikan baari-illan jälkeen, tarjosin drinksuja, tarjosin ruokaa, maksoin takseja ym..
Olin aina läsnä, jos kukaan muu ei ollut. On tässäkin tarinassa kaksi puolta; muutama ystäväni vastavuoroisesti vahti minun lapsiani, jos halusin käydä yksin vaikka kaupassa tai treffeillä.
No, baareissa käymisen ja alkoholin elämästäni pois heivanneena, heivasin pois ilmeisesti myös ystävät?
Ystävät jotka vannottivat aina, etteivät halua koskaan menettää minua, ovat nyttemmin unohtaneet olemassaoloni.
Hassua, niin olen minäkin unohtanut heidät.



Aviomieheeni rakastuttuani tulikin taas väistämättä uusia "ystäviä".
"Ystäviä" joiden kanssa yritimme viettää aikaa.
Me olimme aviomieheni kanssa heti alusta asti kuin paita ja peppu, meidän väliin oli hyvin vaikea, okei mahdoton, kenenkään yrittää päästä.
Niimpä "ystävien" reaktio olikin yrittää erottaa meitä. He tarvitsivat meitä erikseen omiin "juttuihinsa".
He eivät tehneet yhtään mitään kahdella onnellisella, joista olikin tullut yhtä. Sitä ei sallittu. Ilmeisesti olimme anteliaampia erillään?
Tiedättekin jo miten tämä tarina päättyi.
"Ystävät" ovat varmasti onnellisia keskenään.
Niin olemme mekin.

Onko ystävyys pelkästään hyötymistä?
Taloudellista hyötymistä?
Henkistä hyötymistä?

Minä yhä kuuntelen päivittäin ystävieni murheita puhelimessa. Koetan mahdollisuuksien mukaan heitä auttaa. Mitä minä saan toisten murheiden kuuntelusta?
En mitään.
Mutta haluan olla läsnä.
Haluan kuunnella.

Tähän ikään mennessä olen lopettanut stressaamasta ystävättömyyttä.
Toiset kaipaavat ympärilleen jatkuvasti paljon ihmisiä ja ystäviä, toiset pärjäävät mainiosti ilman.
Töissä näen paljon ihmisiä, mukavia ihmisiä. Vapaa-ajalla minulle riittää oma perheeni.

Eräs viisas opetti minulle jo kauan sitten, että mitä enemmän ympärilläsi on ihmisiä, sitä hankalampaa on elämäsi.
Tämä on muuten ihan totta.
Elämäni on aika helppoa ja miellyttävää juuri näin.










4. tammikuuta 2017

Terveiset pilvilinnojen kattohuoneistosta!

Jokaisen ihmisen pitäisi pystyä tekemään sitä mitä rakastaa.
Pitäisi pystyä elämään niin, että voi olla eletystä elämästään ylpeä, aina.

Olenkin paasannut suu vaahdossa kuinka kaikkien -pitää- elää elämää, jota haluaakin elää.
Olen painottanut unelmien tavoittelua, saavuttamista. 
Olen paasannut ikuisesta onnesta.
Mihinkään ei pidä tässä elämässä vain tyytyä. 

"Entisen" elämäni päätyttyä v2012, en kyennyt hetkeen unelmoimaan. Pilvilinnani romahtivat, enkä pitänyt mitään kiirettä niiden uudelleen kasaamisessa.
Tuolloin valitsinkin surkeiden sattumien kautta sen kivikkoisen ja mutkaisen tien. 
Lähdin hevostilalta Itä-helsinkiin. 
Niin vaihtuivat aikaiset aamutallit ja hevosten aamu hörinät, taksin metsästykseen puristavissa korkokengissä Helsingin keskustassa.. 
Samalla lapseni aloittivat päiväkodin ja minä työt vartijana.
Suuri muutos lapsille, jotka olivat saaneet kasvaa koko ikänsä hevostalleilla, äidin ollessa aina kotona.
Tätä valintaa en voi mitenkään katua. Elämäni parhaita surkeita sattumia :)

Pilvilinnat alkoivatkin nousta ihan huomaamatta. 
Aviomieheni tapasin v2013. 
Se oli tähtiin kirjoitettu, olen siitä ihan varma. 
Kaikella oli tarkoituksensa, meidän oli tarkoitus löytää toisemme.
Rakastuimme.

Meidän "entiset" elämämme väistyivät. 
Tilalle tuli uusi yhteinen elämä, uudet entistäkin vankemmat pilvilinnat. 
Tällä kertaa minusta tuntuikin, että näissä linnoissa on perustukset tehty huolella, ammattimiehen otteilla. Näitä perustuksia koettikin moni räjäytellä, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Kuten sanottu; ammattimiehen perustuksia ei tuhota.

Hevoset eivät kuuluneet elämäämme. Minä olin löytänyt intohimoni juoksemisesta, uimisesta ja ehkä himppasen myös siitä pyöräilystä.
Rakastin triathlonia.
Rakastin kisata! Kisaaminen oli minulle kuin toinen täydellinen maailma.
Maailma jossa kerta toisensa jälkeen voitin itseni.

Plantaarifaskiitin iskiessä molempiin jalkoihini, joutuivat triathlon treenini (mitkä treenit..?) telakalle.
Juuri kun faskiitit olivat paranemassa ja pääsin taas treenaamaan, osui (uuden elämämme hankinta) hevosemme kavio minua kylkeen, rikkoen luita. Treenaamiset oli tuhoon tuomittu.
Kyljen parannuttua käytin kaiken energian hevoseemme. Niin tosiaan, enhän minä pystynyt elämään sen pidempään ilman hevosia, hevoset tulivat takaisin elämääni, tällä kertaa myös aviomieheni elämään.

Triathlon kisakausi 2016 oli ja meni.
Minun olisikin ollut määrä osallistua viime kaudella mm Finntriathlonin kaikkiin kisoihin, jolloin olisin Tahkolla ollut rämpimässä elämäni ensimmäistä täysmatkaa. 
Se oli suunniteltu unelmani.
Harmittaa niin paljon, mutta ilman plantaarifaskiitteja olisin tuskin koskaan törmännyt "once in a lifetime" hevoseemme.
Kaikella kun on tarkoituksensa. Tähän haluan uskoa!

Kylkiluiden hiljalleen parannuttua, tulikin sitten flunssakierre. Oli korva-, keuhkoputken- ja poskionteloidentulehduksia.. Juuri toivuttuani edellisestä, iski aina uusi flunssa.
Nyt olin kuitenkin oppinut ja malttanut syödä oikein. Vaikken päässyt liikkumaan, olin kuitenkin pysynyt suhteellisen siedettävässä kuosissa vain syömällä oikein.
Mielestäni tässä on nyt hyvä pohja uudelle!
Loistava perustus lähteä rakentamaan sitä huippukuntoani, jolla ensikaudella rämitään kisat läpi.

Yritänkin nyt ihan tosissaan parantaa sitä heikointa lenkkiäni eli pyöräilyä. Tavoitteeni on lähinnä alkaa pitää pyöräilystä enemmän. Eiköhän ne vauhditkin sitten siitä kasva :)
Uimassa käyn toistaiseksi 2krt/viikko ja juoksemassa aina kun hyvälle tuntuu; lähes päivittäin :) Vaihtelen juoksulenkkejen pituutta ja vauhteja fiiliksen mukaan. En seuraa orjallisesti valmennussuunnitelmia, teen sitä mikä hyvälle tuntuu.

Omia hevosia meillä on tällä hetkellä kaksi, vanhan hevosemme Ruun saapuessa takaisin kotiin Läden seuraksi.
Hevosten kanssa menee aikaa, hermoja ja rahaa jo aikas tarpeeksi, mutta triathloniin riittää ihan varmasti myös osa noita kaikkia :D Ainakin aikaa ja hermoja!

Ruu ja tyttäreni joulukuu 2016


Enää minulle ei tule hetkiä, jolloin miettisin; mitä jos?
Mitä jos kylkiluuni eivät olisi koskaan katkenneet? Mitä jos hevoset olisivat jääneet elämästäni pysyvästi pois? Mitä jos en olisi koskaan muuttanut Helsinkiin?
Näitä asioita en enää jossittele.
Elän tässä hetkessä ja tiedän että olen tehnyt ja teen jatkossakin juuri ne oikeat päätökset.

Muutamiin juoksukisoihin olenkin jo tulevalle kaudelle ilmoittautunut.
Triathlon kisat odottavat vielä VAHVISTA napin painamista.. Tai ehkä vain sponsoria ;)