23. kesäkuuta 2016

If you don't ask, you don't get

Ei kysyvä tieltä eksy sanotaan.
Miksi sitten on niin vaikea "alentua" kysymään neuvoa?
Kysytäänkö neuvot siinä vaiheessa kun saattaa pahimmassa tapauksessa jo olla liian myöhäistä.


Internetistähän nykyään löytyy aivan kaikki. Löytyy myös vastaus kysymyksiin, joita et oikeastaan edes tiennyt olevan olemassa.
Minä käytän internettiä ja etenkin google hakuja jatkuvasti.
Etsin tietoa, luen mielipiteitä ja haen inspiraatiota.
Kyseenalaistan kuitenkin aina kaiken mitä luen.

"Jos se on netissä, sen täytyy olla totta".
Väärin. Aivan väärin.

Aloittaessani juoksemisen vähän enemmän vakavemmin, oli oikeanlaisten juoksulenkkareiden löytäminen jopa hieman haastavaakin.
Valitettavasti kaikki urheilukaupankaan myyjät eivät osanneet auttaa minua valitsemaan oikeanlaisia jalkineita, vaan sattui monia hutiostoja.
No, kantapäänkautta (ihan kirjaimmellisesti) opin kyllä itsekin valitsemaan juuri ne oikeat tossut, jotka tukee juuri minun jalkojani oikein.
Erityisesti on kuitenkin mieleeni jäänyt eräs XXL urheilukaupan myyjä, joka itsekin oli juoksija. Häneltä sain todella hyvät neuvot kenkien valintaan. Käytinkin hänen asiantuntemustaan koko rahan edestä hyödykseni. Häneltä oli ilo kysellä tyhmiäkin kysymyksiä, koska hän osasi vastata kaikkiin esittämiini kysymyksiin. Tyhmiä kysymyksiähän ei ole olemassa, on vain tyhmiä vastauksia.
On niin turhauttavaa yrittää ostella vaikka esimerkiksi juoksukenkiä, jos joutuu itse olemaan se, joka niistä ymmärtää myyjää enemmän..
Koetan jatkossakin etsiä kaupasta juuri sen myyjän, joka on lajissani kokeneempi kuin minä ja joka on oikeasti perehtynyt myymiinsä tuotteisiin.
Eikä sekään vielä riitä; pitää osata ja jaksaa myös vastailla niihin "tyhmiinkin" kysymyksiini.

Hevospuolella minulla onkin sitten hieman enemmän haasteita "alentua" kysymään neuvoja.
Olenhan ollut hevosten kanssa koko ikäni, opiskellut alan tutkintoa, omistanut useita hevosia, työskennellyt omassa ja vieraiden talleilla.

Päteekö hevosalalla, niinkuin kaikissa muissakin asioissa sanonta; tieto lisää tuskaa?

Itse opetin aina oppilailleni, että ratsastakaa useilla eri hevosilla ja käykää useiden eri valmentajien tunneilla.
Kaikilta oppii aina jotain uutta.
Painotin myös aina kyseenalaistamaan kuulemaansa.
Joku toinen opettaa ihan varmasti aivan päinvastoin kuin toinen. Mielipiteitä on yhtäpaljon kuin ihmisiä.
Opettamansa asia pitää pystyä perustelemaan.
Kysykää ja kyseenalaistakaa.

Kyllä niitä tilanteita vaan tulee eteen, ettei olekkaan aivan varma jostain asiasta tai tahtoo sen viimeisen varmistuksen johonkin pohtimaansa probleemaan.
Minä olen siitä onnekas, että olen saanut "matkani" varrella tutustua useisiin hevosalan ammattilaisiin.
Ammattilaisiin, jotka ovat itse aikanaan kyselleet ja oppineet kantapäänkin kautta asiat, joita he nyt opettavat eteenpäin.
Minulle on ainakin suuri kunnia saada neuvoja ja vinkkejä ammattilaisilta.

Esimerkkinä toimii tällä kertaa meidän oma "teinimme", belgialainen puoliverihevonen Läde.
Läde on tullut suomeen suoraan kasvattajaltaan 08/2015.
Hevonen ostettiin nuorena siitoskäyttöön ja pääsikin heti suomeen tultuaan näihin töihin.
Kasvattajallaan hevonen oli jäänyt ratsuttamatta kokonaan.
Lähinnä peruskäsitelty vain.
Suomessa edellisellä omistajallaan hevonen keskittyi vain siitospuuhiin, joten ratsutus sai vielä odottaa.
Monien sattumusten kautta Läde päätyikin meidän omistukseemme 03/2016.
Perusjutut sujuivatkin alusta asti tämän kiltin ja fiksun herran kanssa oikein hyvin.
Koko ajan oppi uutta ja sisäistikin opit samantien.

Yhtä todella tärkeää perusjuttua lukuun ottamatta; jalkojen nostoa.

Tämä oli asia jota tämä pieni hevosolento ei käsittänyt.
Miksi ihminen haluaa horjuttaa hänen tasapainoaan?
Entisellä omistajallaan Läde oli rauhoitettu kengitykseen. Meidän kengittäjämme päätyi samaan ratkaisuun.
Hevonen rauhoitettiin, jalat väkisin ylös ja kengät jalkaan.
Tästä en itse ollut kovin mielissäni.
Hevonen kun ei missään nimessä riehunut, saati pelleillyt.
Olin vakaasti sitä mieltä, ettei hevonen yksinkertaisesti osannut toteuttaa tätä ihmisen pyyntöä.
Läde ei tiennyt mitä siltä haluttiin ja miksi?

Nostelin (yritin nostaa) päivittäin Läden jalkoja.
Palkitsin makupaloilla ja kehuilla aina kun jalka nousi.
Opetin äänikäskyn "nosta".
Meni (mielestäni) kummallisen kauan aikaa, että jalat lopulta nousivat vain käskyllä ja pienellä napauttamisella jalkaan/jalan sivelyllä.
Tämä ei kuitenkaan riittänyt.
Pitihän saada jalka vielä pysymään ylhäällä, ihmisen kädessä.
Tässä kohtaa koin itse jonkinlaista turhautumista.
Ei sitten millään pysynyt jalka ylhäällä.
Minusta tuntui että ihan kaikki keinot on kokeiltu ja käytetty, niin varmasti olikin.
Mitäs sitten?

Ekoja kertoja Läden selässä. Talvi 2016

Tuttavani eläintenkouluttaja ja ratsastusvalmentaja Minna Lindström ponnahtikin heti mieleeni.
Minnaan tutustuin aikanaan ostaessani 4v sh ori Hoppusen (Hoppusen myin pois v2012).
Minna piti meille silloin valmennustunteja.
Hoppusen kanssa oli alkuun ongelmana "kohnottaminen", En saanut hevosta ratsastettua rauhalliseksi. Minnan opeilla tämä ongelma taisikin poistua jo heti ensimmäisellä tunnilla!
Sain Minnan opeilla ratsastettua hevosen rennoksi ja kouhotus oli tipotiessään.
Opettipa Minna meille piaffea ja passageakin :)
Mm näiden kokemusten perusteella luottoni Minnaan oli valmis. Olin toki nähnyt hänen tekevän loistavaa työtä lukuisten muidenkin hevosten ja hevostenomistajien kanssa.
Uskaltauduinkin soittamaan hänelle, kertoakseni ongelmani.

Tässä kohtaa haluankin painottaa että ongelma oli todellakin minun, ei hevosen.
Minä en osannut pyytää hevoselta tarpeeksi selkeästi, jotta hän olisi ymmärtänyt mitä minä häneltä haluan.

 

Minna kuunteli koko tarinamme keskeyttämättä kertaakaan.
Olin hieman nolona.
Olin aiemminkin kouluttanut hevosia.
Vaikka kuinka monet jalkojen nostotkin olin opettanut onnistuneesti.
Ei minulle pitänyt tulla näinkin yksinkertaisessa asiassa seinä vastaan?

Minna pääsikin heti puhelumme alussa kiinni koko juttuun.
Hän tajusi heti missä on "vika" ja mitä pitäisi tehdä.
Varsinaista vikaahan ei ollut, enkä ollut tehnyt mitään väärin.
Toistoja, toistoja ja toistoja. Niitä me tarvitsimme.
Enemmän toistoja.
Miten näinkin yksinkertainen asia tarvitsi ammattilaisen varmennuksen?
Miksi itse aloin olemaan jo sitä mieltä ettei ne jalat nyt vain nouse?
Typerä minä.

Minnan neuvoa kuunneltiin ja jalkoja nosteltiin aamuin, päivin ja illoin. AINA.
Sain myös täysin yksilöllistä ohjausta ymmärtämään Lädeä paremmin :)
Minnan kanssa pelkästään puhelimessa puhumisen jälkeen, alkoi meillä Läden kanssa täysin uusi sivu elämässä.
Siellä oli muutamia ihan itsestäänselviä asioita, jotka huomasin vasta puhuttuani Minnalle ja kuunneltuani häntä.
Läde oppikin pikkuhiljaa pitämään aina kauemmin ja kauemmin jalkaansa ylhäällä.

Aika etuoikeutettu olo, kun on kunnia tuntea noin vahva alan osaaja.
Minna järjestää myös erilaisia kursseja, koulutuksia ja valmentaa.
Joten jos joku asia ratsastuksessa tai hevosten käsittelyssä mietityttää, kannattaa olla ehdottomasti yhteydessä Minnaan.

Tänä päivänä kavioiden putsaus ja kenkien tarkistus onnistuu meiltä jo lähes täydellisesti.
Kengittäjä onkin tulossa ihan näinä päivinä, toivotaan että Läde malttaa pitää koipensa ylhäällä myös hänelle.

Kylkiluitani parannellessa jouduin myös kääntymään ulkopuoliseen apuun Läden liikutuksessa. Lädeä kävi ratsastamassa Arpalon Henna, joka samalla kuin huomaamatta vei Lädeä koko ajan myös eteenpäin.
Hennalla on paljon vakaampi käsi kuin minulla, joten apu tuli kuin tilauksesta.

Ratsutuksessa ollaan suunniteltua jäljemmässä (rikkinäisten kylkiluitteni takia), mutta eteenpäin mennään koko ajan.
Läde sai myös huippukuskin selkäänsä, kun kenttäratsastaja Roosa Lappalainen lupautui käymään tsekkaamassa missä meillä mennään.
Roosan kanssa harjoittelimme mm laukannostoja ilman liinaa ja maastossa kulkemista ratsain.
Roosaa saammekin pitää vielä hetken, ennen kuin hän palaa takaisin töidensä pariin ruotsiin.
Tarkoituksemme on ottaa Roosan kanssa muutamat estehypyt ainakin.
Roosalta olemme saaneet hurjasti vinkkejä parempaan ratsastukseen.

Läde ja Roosa maastossa 06/2016

Koskaan ei pitäisi joutua miettimään uskaltaako kysyä tai pyytää apua.
Ei ole tyhmyyttä kysyä. Kysymättä jättäminen on.
Kunhan kuitenkin muistaa, ettei sokeasti luota jokaiseen saamaansa neuvoon.
Onhan myös totuus, että toinen toimii toisella ja toinen toisella.

Minä olen kiitollinen siitä, että uskallan (pitkin hampain) kysyä neuvoa ja pyytää apuakin.
Elämä on paljon helpompaa ja miellyttävämpää.

Oheisista linkeistä pääset tutustumaan ammattilaisiin, joista meille on ollut jo tähän mennessä suuri apu;

Minnan blogi
Roosan blogi



 







22. kesäkuuta 2016

Oman elämänsä supersankari

Minun poikani kysyi minulta; Jos saisit olla ihan kuka tahansa, niin kuka sä olisit?
Vastaustani en joutunut miettimään hetkeäkään; Olisin minä itse.

Mulla on kaikki.
Kaikki hyvin.
Olen täydellinen juuri tälläisenä.

Minua pidetään ylimielisenä ja itsekkäänä. 
Eihän kukaan voi vaan olla tyytyväinen omaan elämäänsä?


Olin pitkään sairaslomalla parantelemassa katkenneita kylkiluitani. 
En päässyt juoksemaan, uimaan, saati hevosen selkään. 
Sain itkupuuskia. Olin surullinen.

Kotimme muistutti (muistuttaa yhä..) enemmän kaatopaikkaa kuin kotia.
En siivonnut.
Koko sairasloman odotin töihin palaamista. Samalla stressaten sitä todella paljon.
Mitä? Eikö kuulostakkaan täydelliselle elämälle?

Perheeni piti minusta ja katkenneista luistani huolta.
He auttoivat minua ylös sängystä, kantoivat sairasvuoteelleni ruokaa ja pitivät huolen että minulla oli tarpeeksi leffoja ja kirjoja.
Kaiken kivun ja surkeuden keskellä arvostin perhettäni entistä enemmän ja olin kiitollinen jokaisesta sekunnista heidän kanssaan.

Olen sitä mieltä että kaikki ongelmat ovat aina ihmisen omassa päässä.
Oma pää tekee elämästä joko kurjaa tai ihanaa.
Tietty määrä vastoinkäymisiä kuuluu elämään. Vastoinkäymisiä voi sitten jokainen omassa päässään joko suurentaa tai kääntää ne voitokseen.
Ei kai kenellekkään anneta enempää painolastia, mitä hän itse jaksaa kantaa?

Hevoseni potkaistua kylkiluuni rikki, monet ihmettelivät miksen oitis myynyt hevostamme pois?
No miksi ihmeessä olisin niin tehnyt?
Siitäkin opittiin ja noustiin entistä vahvempina. Tehtiin tuplasti enemmän töitä.


Osa ihmisistä myös kummastelee; miksi just mulle on sattunut aina kaikki "parhaimmat" työpaikat ja miksi olen saanut "helpoimmat" lapset, ihanimman miehen ja miksi mä olen päässyt aina niin helpolla?

Luulen että vastaus on pitkälti siinä että minä arvostan noita asioita niin paljon.
Olen onnellinen ja ylpeä niistä valinnoista mitä olen elämässäni tehnyt.
Virheitä olen tehnyt ja surua on ollut, se on sanomattakin selvää.
Helpolla pääseminenkin on suhteellista. Itse tiedän että kaiken eteen on täytynyt tehdä ja kokea paljon.
On hetkiä jolloin ihan kaikki on kaatunut niskaan, eikä mikään ole (mukamas) ollut hyvin.
Hetken kun miettii ja rauhoittuu, huomaakin -taas-, että mikään ei oikeasti ollutkaan niin huonosti..
Tai jos olikin, siitäkin päästiin yli.
Kaikella on tarkoituksensa, uskon.
Myös niillä huonoilla hetkillä ja asioilla.


Jos joku toinen hyppäisi minun kenkiini ja kokeilisi hetken olla minä, ei hän välttämättä olisi ollenkaan onnellinen eläessään minun elämääni.

Olisivatko kokemani vastoinkäymiset olleet hänelle jopa liikaa?
Osaisiko hän olla onnellinen niistä pienistä asioista jotka tekevät minut kerta toisensa jälkeen maailman onnellisimmaksi?
Huomaisiko hän edes niitä asioita?
Olisiko hän jopa todella onneton eläessään tätä minulle täydellistä elämääni..?

Tämä on minun elämäni ja minä olen hiton ylpeä siitä.
Olen ylpeä saadessani olla juuri minä.
Sinunkin pitäisi olla ylpeä saadessasi olla sinä!
Älä halua olla joku toinen, älä kadehdi muita.
Tee omasta itsestäsi juuri se ihminen, kuka sinä haluaisit olla. Elä elämää jota kadehtisit.
Ole unelmiesi supersankari.