12. helmikuuta 2016

Kaiken loppu. Kaiken alku.

Nelisen vuotta sitten elämäni loppui.
Tipahdin sieltä kaikkein korkeimmalta kukkulalta.
Sydämeni pirstoutui.
Voisin käyttää sanoja; minä kuolin.

Aloin kirjoittaa tätä blogia aluksi nimellä "after perfect",  "Jälkeen täydellisen".
Niinhän se oli, täydellinen elämäni loppui. Mitä sen jälkeen enää olisi?

Mennään ajassa paljon taaksepäin.

Olin 18 vuotias kun perustin ensimmäisen oman hevostallini.
Olin ratsastanut pikkutytöstä asti. Notkunut talleilla pitkiä päiviä. Auttanut hevosten kanssa.
Olin varma että jonakin päivänä minulla on oma ratsastustalli.

Niin tapahtui.
Tallissani oli aluksi kaksi omaa hevosta.
..Myöhemmin kolme.. ja niin edelleen.

Etoile II FRA ja minä Niinisalossa 2006

Siitä alkaen ovat hevoset kuuluneet minun päivittäiseen arkeeni.
Tallit toki vaihtuivat, hevoset vaihtuivat.
Aina ei ollut omaa tallia, vaan hevoset olivat vuokrapaikoilla.
Intohimo ja rakkaus lajiin pysyi kuitenkin aina.
Hevoset olivat suuri osa elämääni. Niin suuri, että päätin tehdä hevosista itselleni myös ammatin. Lähdin opiskelemaan ratsastuksenohjaajaksi monimuotona Pudasjärvelle.
Käväisin töissä myös kilpatallilla Hollannissa.

Hoppunen ja minä Pudasjärvellä 2011

Elämä oli täydellistä.
Sain tehdä juuri sitä mitä rakastin. Harrastukseni ja työni olivat yhtä. Ratsastin päivittäin useita hevosia, pidin ratsastustunteja ja siivosin karsinoita.

Muistaakseni vuonna 2011 jätimme taaksemme 8 hevosen tallin Orivedellä ja päädyimme silloisen mieheni kanssa Ikaalisiin.
Sinne rakennettiinkin uusi talli. Hevosia oli omina tuolloin 10kpl.

Elin jokaisen hevostytön unelmaa.
Tätini sanoi kerran, että minun ilmeestäni valokuvissa hevosten kanssa,  paistaa aitoa onnea ja rakkautta.
Tätä tunsinkin.

Olin tallissani kiinni 24/7.
En valittanut.
Nautin jokaisesta hetkestä hevosten kanssa. Lapseni olivat lähes aina mukanani tallissa. Se oli ainoa elämäntapa mitä he olivat edes nähneet.

Eiris Tinkerbell ja tyttäreni Omassa pihassa Ikaalisissa 2012

Eiris Tinkerbell ja poikani omassa pihassa Ikaalisissa 2012

Nyt voidaan palata ajassa neljänvuoden päähän.
Vuonna 2012, silloinen mieheni ilmoitti minulle yllättäen ettei haluaisi enää jatkaa elämää kanssani.
Tuota tilannetta, saati tunnetta mitä tunsin, en voi edes yrittää sanoin kuvailla.
Siihen ei ole olemassa sanoja.

Itkin, itkin ja itkin.

Sain jotenkuten pidettyä itseni kasassa vain lasteni ja hevosteni takia. Minun olisi pidettävä heistä huolta.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun pitikin jäädä Ikaalisiin jatkamaan tallinpitoa.
Eksäni oli kuitenkin päättänyt että tila laitettaisiin myyntiin.
Tulikin aika miettiä ihan koko elämä uudelleen.

Elämäni raskain päätös ikinä olikin luopuminen tallista ja hevosista.
Aluksi laitoin hevosiamme suurimman osan vain vuokralle.
Muutaman jouduin myymäänkin.
Mm minun elämäni hevonen; sh ori Hoppunen, löysi uuden pysyvän kotinsa silloisen koulukaverini luolta.

Ratsastuksenohjaaja opintoni jouduin keskeyttämään.
Työni, harrastukseni, koko elämäni oli tuhoutunut.
(tämä dramatisointi on tässä asiayhteydessä vielä hyvin pientä)

Minä ja lapset muutimme sattumiensummien kautta ilman hevosia Helsinkiin.
Helsingissä alkoi kokonaan uusi elämä.
Lapset joutuivat ensimmäistä kertaa päivähoitoon ja minä aloitin työt vartijana.
Olin kuin usvapilven sisällä. Ei mennyt yhtään kokonaista päivää ilman itkua.
Pakokeinoja ei ollut. Ajattelin ettei yhdenkään ihmisen elämä tässä maailmassa voi olla näin kurjaa.
Oli tyydyttävä kohtaloonsa.

Noin vuoden Helsingissä asumisen jälkeen, elämä alkoi kuitenkin kuin ihmeenkaupalla tuntuakin taas ihan kivalle.
Olin huomaamattani rakastunut kaupunkielämään.

Helsingin yössä. Ystäväni Jani Lampinen ja minä 2013

Hevoset eivät kuuluneet enää edes ajatuksen tasolla minun maailmaani.
Lapset kävivät eksäni ja hänen silloisen naisystävänsä luona talleilla.
Näkivät hevosia ja pääsivät ratsastamaankin.
Kotiuduttuaan viikonloppureissuiltaan lapset mankuivat meille omia hevosia ja omaa tallia.
Se tuntui pahalle.
Se maailma kun ei ollut enää minua varten.
Hevoset olivat rikkoneet sydämeni. 
Hevoset olivat pilanneet koko elämäni, ajattelin tuolloin.

Aikaa kului..

Rakastuin nykyiseen aviomieheeni.
Uudeksi lajikseni valikoitui triathlon, jossa myös kilpailin.

Olin onnellinen.
Elämäni pyöri perheeni ja triathlonin ympärillä.

Blogini nimi vaihtui nykyiseen My Tri Step- nimeen.
"minun triathlon askeleeni", minun triathlon hyppyni", tavallaan myös "minun kolmas askeleeni".

Väistämättä kisamatkat toivat aina mieleeni hevosten kanssa reissatut kisamatkat.
Ikävä hevosista muistuttelikin yleensä juurikin kisamatkoillani.


Triathlon ikäsarjojen SM kisat Kuopiossa 2015

Joroinen 2015

Sydämeni haavat olivat kuroutuneet umpeen.
En ollut enää "hevosille" katkera mistään.
Tämän seurauksena ikävä hevosia kohtaan alkoi kerta toisensa jälkeen muistutella olemassa olostaan.
Huomasin katselevani ratsastuskisoja telkkarista.
Juoksulenkillä valitsin reittejä joiden tiesin kulkevan tallien tai laitumien vierestä.

Mahanpohjassa kipristeli.
Minua jännitti myöntää edes itselleni kuinka paljon kaipasinkaan hevoselämääni takaisin.
Juteltiin ja pohdittiin asiaa mieheni kanssa.
Mieheni oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun tulisi jatkaa harrastustani, jos se jatkossakin takaisi minun onnellisuuttani.

Hevoselämä, me olemme valmiita.

Voisiko sanoa että tavallaan kaikki alkaa jälleen kerran ihan alusta.
Tällä kertaa minulla on matkalla mukanani ne kaikista rakkaimmat ja tärkeimmät; mieheni, lapseni, triathlon ja hevoset.
 

Minun elämäni kolmas askel.
Minun elämäni on alkanut.