9. marraskuuta 2016

Voita liput messuille!

Tulevana viikonloppuna 11.-13.11. Helsingin messukeskuksessa päästään taas mukavasti messuilemaan.
MEIDÄN VIIKONLOPPU tarjoaa saman katon alla;
ELMA-messut, metsämessut, 55plus, lemmikkimessut, outletexpon ja kädentaitotapahtuman.

Sainkin taas mahdollisuuden arpoa blogissani lippuja!
Haluaisinkin kuulla mitä sinä odotat tulevilta messuilta eniten?
Arvon kaksi lippuja kaikkien kommentin jättäneiden kesken.

Vastaamalla voit voittaa :)

Itse odotan Elma-messujen avoimia kengitysseppien suomenmestaruuskisoja.
Veikkaan että tyttäreni on innostunut myös messuilla järjestettävistä keppihevoskisoista.

Muista jättää kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinuun yhteyden mahdollisen voittosi varalta.
Jos et halua kommentoida blogiini, voit laittaa kommenttisi myös sähköpostilla: mytristep@gmail.com

Tsemppiä arvontaan ja mukavia messuja!



7. marraskuuta 2016

Kofeiiniriippuvuus

Minullahan ei ole mitään paheita?
Ei yhtäkään pahetta.

Tarkemmin asiaa pohdittuani tajusin että saattaisikin olla yksi. Yksi jota en kyllä paheeksi haluaisi nimetä. Se on nimittäin ainoa paheeni.
Kahvi.
Kofeiini.
En usko että olen kofeiinista riippuvainen. Luulen olevani riippuvainen kahvihetkistä.
Aamulla en saa itseäni ylös sängystä ellei kahvintuoksu leijaile keittiöstä makkariin minua vastaan. En aja työmatkaani koskaan ilman kahvikupillista.
Töissä juon monia monia kuppeja kahvia.
Töistä kotiuduttuani juon heti kahvia. Viimeisen kupin juon vielä illalla.
Jokaisen ruokailun päätteeksi on pakko saada kahvia.
Kahvi on asia josta en varmaan koskaan kieltäytyisi.

Mitäs jos kuitenkin kokeilisin olla kuukauden täysin ilman kahvia, täysin ilman kofeiinia?
Kuukausi. 28.päivää.
Ei kuulosta pahalta. Olen lukenut paljon kofeiinista. Olen etsinyt tietoa ja tullut tulokseen että näissä määrin missä minä kofeiinia nautin, ei ole mitään hyvää. Ei yhtään puoltavaa seikkaa minun kahvinjuomiselleni.

Ylipuhuin itse itseni haasteeseen.
Olen mukana.
28. päivää ilman kofeiinia.



Päivä 1. Repsahdus
Kamala herätys. Painoin torkkunappia uudestaan ja uudestaan. Muistin heti että tästä päivästä alkaisi kahviton ajanjaksoni.
Äh, kyllä minä selviän.
Join vähän enemmän vettä aamulla ja söin hyvän aamupalan.

Työmatkaa ajaessani meinasin nukahtaa rattiin, väsytti ihan hulluna.
Töissä meinasin seota. Viekkarit alkoivat heti kun saavuin työpaikalleni. Julmettu päänsärky, tärinä, huono olo. Huimasi ja niskaan koski.
Söin ja join kuitenkin normaalisti.
 Muutamat huikkasivatkin minun olevan valkea kuin lakana.
Aamun aikana jouduin ottamaan päänsärkylääkkeen.Varasin myös roska-astian työpisteeni viereen.. Oli ihan julmetun paha olo.
Mitä ihmettä tämä on? Eihän minulle pitänyt tulla mitään fyysisiä oireita oikeasti.
Voinko ihan oikeasti olla näin koukussa kofeiiniin? Hullua.
Olisinko voinut valita alkamisajankohdaksi vaikka vapaapäivän?

Klo 13.00 asti pystyin sinnittelemään, sitten ratkesin. 
Yksi kupillinen. Oli pakko.
Taivas!!  
Oloni muuttui lähes taianomaisesti. Nauroin taas. Mikä parasta, päänsärky ja niskakivut olivat tiessään!
Nyt myönsin olevani todellakin kofeiinikoukussa. Pahasti.
En ihan oikeasti osannut kuvitellakkaan kuinka pahoja vierroitusoireita kofeiinista luopuminen toi tullessaan.


 Päivä 2. Ihana herätys

 Heräsin klo 5.00 ilman kelloa. Kello olisi soinut 5.15.
Heräsin todella pirteänä. Olin täynnä virtaa.
Koko päivänä en kahviin sortunut.
Jotenkin tuntui että klo 13.00 kieppeillä elimistöni odotti kahvikupillista.
Tämä meni kuitenkin ohi ilman pahempia olotiloja. Päätä vähän jomotti.


Päivä 3. Unta

Töistä vapaata. Lähes koko vapaapäiväni menikin nukkuessa. En tiedä johtuiko väsymykseni kipeästä korvastani vaiko kahvin puutteesta. Korvakipuun jouduin ottamaan myös särkylääkettä, joten en osaa sanoa olisiko päätäni särkenyt valveilla ja ilman lääkettä.


Päivä 4. Lopetanko kokeiluni?

Aamulla heräsin todella hyvin. Kofeiinitonta teetä kaadoin jo tottuneesti automatkalleni mukaan. Hauskaa, teeni maistuu banaanille, se ilostutti mieltä.
Töissä koski koko päivän päähän. Monta kertaa olin jo mielessäni lopettamassa tätä hömpötystä.
Mutta ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
Lohduttauduin sillä että olen luvannut itselleni olla 28 päivää ilman kahvia, en koko loppuelämääni. Voin aivan hyvin palata kahvitaivaaseen vajaan kuukauden kuluttua.


 Päivä 5. Sumua

Hienostippa on mennyt.. No ei todellakaan!
Aamulla mansikanmakuista teetä take away mukiin ja autoon. Hyvä että näin tietä edessäni; silmäni olivat ihan usvan peitossa. Mitä ihmettä?
Töissä sumu vain paheni. Räpyttelin ja hieroin silmiä, ei auttanut. Olisin kyllä tiennyt mikä olisi antanut välittömän helpotuksen; kahvi!


Päivä 6. Kesto hedari

Kyllä on pakko myöntää että päässä on koko viikon ollut pieni jomotus. Tosin kipeä korvani voi osaltaan myös tehdä päänkin kipeäksi. Kahvista ja kofeiinista olen edelleen malttanut pysyä erossa.


Päivä 7. Korvike

Olen alkanut tykkäämään kofeiinittomasta teestä. Niitä on paljon eri makuisia. Banaani on yksi suosikeistani. Banaani oli suosikkini myös makukahvien maailmassa.


Päivä 8. Hauskuutta

Ihmiset ovat taas ihmeissään minun kokeilustani. Ihan yhtä ihmeissään ne ovat absolutismistani, sokerittomuudestani, gluteenittomuudestani, laktoosittomuudestani.. Ja mitä näitä nyt on.
Punaisen lihankin olen vähän kuin vahingossa jättänyt pois kokonaan.
Saankin päivittäin perustella näitä valintojani ja välillä saan kuunnella ties millaisia "faktoja" siitä miten jonkun asian pois jättäminen -ei vaan toimisi-.. Mielelläni sitten perustelen ja kerron omakohtaiset kokemukseni.  Perustelujen jälkeen olen saanut monet muutkin ainakin edes hetkeksi kokeilemaan mm sokerittomuutta. Lähipiirissäni moni on luopunut alkoholista myös kokonaan.
Oma perheeni ei orjallisesti noudata minun "rajoittunutta" ruokavaliotani, mutta huomattavasti terveellisemmin hekin syövät nykyään.
Olen niin ylpeä heistä!


Päivät 9.-28. Uusi alku

Jossain toisen viikon kohdilla kofeiinista luopumisestani seurasi äärimmäinen virkeys ja hyvä olo.
Heräsin aamuisin jo ennen herätyskelloa.
Nukahdin illalla ilman sängyssä pyörimistä. Uni tuli välittömästi.

Asiat eivät ärsyttäneet minua enää. Olin hyvin seesteinen. En stressannut mistään.
Voikin jopa sanoa että muutamiin ennen aika suuriinkiin ärsytyksen aiheisiin, minulla oli nyt hälläväliä asenne. Johtuuko tämä sitten kofeiinittomuudesta, sitähän en voi varmaksi tietää.

Kokonaisvaltaisesti oloni on mitä mahtavin. Tämä tavallaan harmittaa, koska minähän rakastin kahvia.
Jossain kohtaa olin varma, että tämän kofeiinittomuuden jälkeen palaan ehdottomasti takaisin kahvin pariin.. Nyt en olekkaan enää ollenkaan niin varma asiasta.

Ihoni on ollut kuukauden ajan myös täysin näpytön, ihoni on oikeastaan muutenkin ollut jotenkin kauniimman värinen kuin ennen?

Painoa on tämän kuukauden aikana tippunut 3 kiloa. Tähän toki vaikuttavat ihan varmasti kaikki muutkin valintani jotka olen jo ennen tätä kokeilua tehnyt.


Päivä 29. Loppu vai alku?

Kuten muistatte, repsahdin yhteen kahvikupilliseen päivänä nro 1. Halusin ottaa varman päälle ja tosiaan olla sen 28 päivää kokonaan ilman kofeiinia.
Se päivä on tänään. Päivä nro 29. Tänään olen ollut 28 päivää täysin ilman kofeiinia.
Kokonaisen kuukauden.

Aamulla olisin voinut keittää aamukahvin. Töissä olisin voinut kipaista kahviautomaatista kahvia.. Mutta kupillistakaan en ole juonut.
Minulla on töissä yhä kofeiinitonta rooibos teetä, luulenkin että sillä linjalla jatkan vielä hetken. Kofeiinittomaksi en kuitenkaan usko jääväni. Miten muka pärjäisin ensikauden kisoissa ilman kupillista kahvia? Siitähän on muodostunut jo rutiini..

Päällimmäisenä minulle jäi erinomainen olo tästä kokeilusta, entiseen hulluun kahvin kittaamiseen en palaa, siitä olen varma. Jos kahvinmaailmaan kuitenkin palaan, muistan kohtuuden!

Myönsin myös itselleni olleeni kofeiiniriippuvainen.






              

13. syyskuuta 2016

Veri on vettä sakeampaa?

Minä olen monissa asioissa kovinkin perinteinen.
Minun unelmani täydellisestä (perhe)idyllistä olikin aina ehdottomasti ydinperhe, vaikkakin
itseltäni puuttui lapsuudessani isä.
Kasvoin äitini ja mummoni kanssa.
En koskaan kaivannut isää.
Tämä ehkä johtui siitä, kun näin ympärilläni perheitä, joita en hyvällä mielikuvituksellanikaan voinut kadehtia.
Toisessa perheessä isä ei ollut juuri koskaan kotona ja toisessa perheessä isä oli usein humalassa ja äkäinen.

Minä olin onnellinen kasvaessani vahvojen naisten kanssa, joita ihailin.
Asuin lapsuuteni pienellä paikkakunnalla.
Tuntui että isättömyyteni vaivasikin kaikkia muita paitsi minua itseäni.
Sen muistan, että jo aika pienenä tein itse päätelmiä, että kovin moneen asiaan tämä isättömyys vaikuttaa.
Kerran joulun aikohin, naapurin isompi tyttö askarteli itse meidän naapurustossa pienemmille lapsille joulukalenterit. Ihailin muiden lasten kalentereita, sillä minä en omaa kalenteria saanut.
Pienen Outin pää jäsensi tämän niin, etten saanut kalenteria, koska en kuulunut "parempaan" väestöön isättömyyteni takia.
No, eipä tuo tuntia pidempään minua harmittanut.

Ollessani reilu 10 vuotias, saapuikin elämääni isäpuoli.
Kauhun sekaisin tuntein otin uuden isäehdokkaan vastaan.
Kokeilin kaikkeni jotta tuo isähahmo älyäisi poistua elämästämme..
Lukuisista kiukuista ja järjettömistä kokeiluistani huolimatta, isähahmo ei poistunut.
Hän oli tullut jäädäkseen.
Hyvä niin; en olisi voinut parempaa miehen mallia saada.
Käsittämättömän fiksu mies, osasi aina vastata kaikkiin minun esittämiini kysymyksiin.
Häneltä opin paljon.
Opin yhä.


Isäpuoleni on tiiviisti elämässämme ja yhä edelleen, he ovat äitini kanssa onnellisesti naimisissa.

Oman biologisen isäni minä näin ollessani 16 vuotias.
Näimme kerran ja se siitä.
Hän kehui minua kauniiksi.
Ei muuta.
Ei tullut mitään nyyhkytarinaa lapsenlapsille kerrottavaksi.
Kylmä ja koruton tapahtuma.
Ilmeisesti meistä ei kumpikaan jäänyt toista sen ihmeemmin kaipaamaan.


Nyttemmin olen itse äiti, äiti kahdelle ihanalle lapselle, joilla on kaksi isää.
Kaksi.
Toinen on lasten biologinen isä ja toinen on aviomieheni, jota meillä isäpuoleksikin lapset kutsuvat.
Kuten lasten biologinen isäkin on sanonut, ei hän olisi parempaa isäpuolta lapsille voinut toivoa kuin mikä aviomieheni heille on.

Vaatii todella paljon munaa ihmiseltä rakastaa ja kasvattaa lapsia, jotka eivät biologisesti ole hänen.
Siivota heidän jälkiään, hoitaa heitä sairaina, kuskata lapsia harrastuksiin/kouluun/tarhaan, käyttää oma palkkansa heihin..
Nostankin hattua kaikille isä- ja äitipuolille.
Te päivittäin osoitatte teoillanne ja valinnoillanne olevanne todella epäitsekkäitä ja vilpittömästi hyväsydämisiä ihmisiä.
Teidän olemassa olonne myös ihan varmasti pelastaa monta "rikkinäistä" lasta.
Te annatte lapsille toivoa ja luottamusta ehjästä perheestä, joihin pahimmassa tapauksessa osalla lapsista on jo voinut mennä usko kokonaan.

Aviomieheni on minuakin paremmin perillä lastemme asioista.
Työkuvioistani johtuen hän mm kuskaa tytärtämme esikouluun ja takaisin.
Olemme asuneet nyt kaksi vuotta täällä uudessa kodissamme ja tuntuukin että ihmiset täällä olettavat mieheni olevan lastemme "oikea"isä ja minun olevan se kuvioon mukaan tunkeutunut "paha"äitipuoli :D
Tämä toki mieheni eduksi, mutta mitä se mahtaakaan kertoa minusta?






12. syyskuuta 2016

Helppo kotitekoinen "terveysintoilijan" jäätelö

Nyt mun sokeriton-gluteeniton-maidoton-mitäänsisältämätön :D ruokavalioni on alkanut tuottamaan kivasti tulosta.
Kroppa kiinteytyy ja voi hyvin.
Tällä hetkellä tosin poskiontelontulehdus kiusaa minua, jonka ei tällä terveysruokavaliolla olisi todellakaan pitänyt minuun iskeä.. No, kaikkea ei voi saada :D
Kohta paranen ja olen taas entistä ehompana mukana treeneissä!

Sokeria minun ei enää edes tee mieli, mutta hedelmiä pidän herkkuinani.
Löysinkin jostain ihan mielettömän banaanijätskin reseptin, josta sitten muokkasin omaan makuuni maailman parhaan jäätelön! Meillä myös koko perhe on tähän aivan hullaantunut.

Perusaineeksi riittääkin oikeastaan vain pelkät banaanit.

Meillä on banskut kuorittu ja pilkottu valmiiksi pakkaseen, josta ne on sitten helppo ottaa ja nakata blenderiin.
Eli tarvitset vain jäisiä banaaneja ja blenderin :)


Minun banaanijäätelööni lurautan ihan snadisti mantelimaitoa, se auttaa blenderiä banaanejen moussaamisessa ja tuo myös kivaa makuakin.

Mausteeksi heitän sekaan rakastamaani kanelia ja lakritsijauhetta (sokeroimatonta tottakai!)

Aineksia saa suhteellisen kauan surautella blenderillä, itse jouduin vähän avittamaan lusikallakin massaa pois terien ympäriltä.
Jahka paranen, käyn ostamassa meille uuden blenderin :D Meillä on kaksi blenderiä ja molemmat ovat suht tehottomia, niin yksi oikeasti hyvä voisi olla paikallaan..


Koostumus on aivan kuin "oikeaa"jäätelöä. Ja maku; täydellinen!
Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan tätä, vaikka ehkä sinun ruokavaliosi ei kermajäätelöitä kieltäisikään, uskon että rakastut tähän!


Olen myös välillä laittanut sekaan sokeroimatonta maapähkinävoita, sekin on herkkuani :)

Testailkaa ja kommentoikaa ihmeessä jos teillä on joku oma "terveys"jälkkäri suosikki!
Testaan mieluusti :)

10. elokuuta 2016

Kovempi, parempi, nopeempi, vahvempi

Elämäntapa muutos on alkanut.
Muutos on väärä sana, pikemminkin paluu entiseen.

Varmasti kaikille on käynyt selväksi minun keränneen huikeat 20kg ylipainoa sairaslomallani.
Ja ei, painoni nousu ei ole mitenkään yhteydessä sairaslomaan.
Yhteys löytyy tällä(kin) kertaa ihan omasta tyhmyydestäni.
Sorruin.
Sorruin syömiseen. Olin heikko.
Ruoasta tuli lohtu. Se lohtu, minkä olin ennen saanut urheilusta.
Kaikkihan tietää; huono vaihtokauppa.

Edellinen postaukseni ortoreksiasta "paranemisesta" aiheutti joillekin teistä mielipahaa, se että "toivoin" sairastuvani uudelleen ortoreksiaan, oli vähän kieliposkella kirjoitettu, sairastumista en toivo kenellekkään, mutta terveellisen ruokavalion elämäntavaksi ottamista toivon.
Lukekaa teksti antaumuksella läpi, niin ehkä se "juttu" avautuu paremmin.






Lihomiseni seurauksena oivalsin jotain; oivalsin vihdoin kuinka kauhea myrkky sokeri ihan oikeasti onkaan.
Epäterveellisesti syödessäni minulla oli vatsa jatkuvasti kipeä. Olin turvoksissa.
Olin koko ajan väsynyt. En kuitenkaan saanut illalla nukahdettua ja aamuheräämiset olivat todella tuskaisia.
Todella monena yönä muistan nähneeni painajaisia.
Aamulla tuntui että koko naama on turvoksissa, oli työn takana saada raskaat luomeni pysymään ylhäällä.
Mikään ei kiinnostanut, kaikki oli vähän yhtä tyhjän kanssa.
Halusin muutosta, mutten kyennyt tekemään asioille mitään.  Kiukuttelin ja purin pahaa oloani muihin.

Mieheni ottamat valokuvat minusta uikkareissa, saivat minut heräämään ja ottamaan itsäni niskasta kiinni. (ehkä laitan kuvia tännekin joskus näytille)

Nyt tilanne onkin normalisoitunut.
Tarkat ateriarytmit ja vain puhdasta, terveellistä ruokaa.
Erona entiseen; nyt olen jättänyt sokerin kokonaan pois, myös kaiken piilosokerin, jota mm tomaattikastikkeeseen helposti lisätään.
Pasta, riisi, peruna ja vehnä ovat näin aluksi totaalisesti kiellettyjen listalla myös.
Pasta-annoksen suon itselleni sitten kunhan ensimmäiset 10kg on karistettu :D



Päätös paluusta entiseen oli helppo. En pystynyt jatkamaan näin.

Ongelmat kuitenkin alkoivat lähes samantien palattuani säännölliseen ateriarytmiin ja terveellisen ruoan pariin.
Ongelmista pahin, nimittäin viekkarit!
Vierroitusoireet olivat niin kauheat, että jos olisin heikko ihminen, olisin vähintäänkin lopettanut sokerittomuuteni tai jopa hakeutunut lääkäriin hakemaan jotain korvaushoitoa.
Luulen että nämä viekkarit johtuivat juurikin sokerin puutteesta, voihan toki olla että elimistöni jäi kaipaamaan muitakin myrkkyjä, kuten esimerkiksi natriumglutamaattia?

Fyysisiä negatiivisia muutoksia en migreenikohtausten lisäksi havainnut, mutta siinähän olikin jo ihan tarpeeksi tuskaa :(

Alkuvaiheessa omaa perhettäni lukuunottamatta kaikki ihmiset saivat minut raivon partaalle.
En pitänyt ihmisistä, näin jokaisessa ihmisessä vain pahaa. Halusin kaikki pois tältä planeetalta.
Ihmettelin ja jopa hieman pelästyinkin tätä uutta suhtautumistani.

Etsiskelin pakkomielteisesti myös uutta asuntoa ja jopa uutta työpaikkaa. En ollut tyytyväinen nykytilanteeseen ollenkaan.
Hevoseni myymistäkin mietin. En halunnut mennä tallille, koska sielläkin oli ihmisiä.
Pahimpana aikana mietin jopa katoamista. Ottaisin ja lähtisin karkuun tätä kaikkea.
Näitä kummallisuuksiani en pysty mitenkään selittämään, en edes itselleni.

Fyysiset positiiviset muutokset alkoivat kuitenkin hiljalleen näkyä; työvaatteet eivät enää puristaneet ja turvotus oli kokonaan poissa. Vaakakin alkoi näyttämään alaspäin. Vatsaan ei sattunut.
Päänsäryt lakkasivat.

Nukahdin illalla heti sänkyyn mentyäni ja nukuin yhtäjaksoista unta ilman painajaisia.
Aamulla heräsin samantien kellonsoittoon.
Jaksoin juosta entistä pidempää lenkkiä. Oli ilo lähteä urheilemaan.
Tallilla viihdyin. Töissä oli jälleen kivaa.
Ihmiset alkoivat hiljalleen olla siedettäviä, osa jopa miellyttäviä :D

Kehoni siivouksen ohessa uudistin myös kotiamme, heitin kaiken turhan pois. Vaihtelin kotonamme järjestystä. Siivosin, nautin siitä.
Aloin tietenkin tuputtaa myös perheelleni entistä terveellisempää ruokaa, vastaanotto oli yllättävän hyvä!
Tyttäreni uudeksi lemppariksi muotoutuivatkin soijatikut, poikamme ei kylläkään niistä pitänyt.

Hevoseni lähtee piakkoin muutamaksi kuukaudeksi katselemaan "suuren maailman" menoa ja harjoittelemaan vähän kilparatsun alkeita suuremmalle tallille.
Tämä päätös tehtiin, jotta minä pystyn täysipainoisesti aloittamaan hallikauden uinnin parissa.
Tilanteen normalisoitua Läde palaa tottakai kotiin ja minä tehokkaasti yhdistän kaikki minulle tärkeät asiat. Onhan se niin helppoa?

Vaa'alla en ramppaa päivittäin, mutta tiedän painon putoavan tasaiseen tahtiin.
Hurjaa vauhtia motivoituneena ilmoitin itseni vielä tälle syksylle juoksukisoihin!
Voi että, en malta odottaa lähtölaukausta ja sitä kisoissa juoksemisen tunnelmaa!
Tiedän että kaikki huonoimmatkin pohja-aikani tulevat huononemaan, mutta mitä väliä?
Minä saan kilpailemisesta jotain niin käsittämätöntä mielihyvää, etten edes osaa teille sanoin kuvailla.
Minä itse olen nyt itselleni se kovempi, parempi, nopeempi ja vahvempi kuin koskaan ennen.

Se riittää. Riittää kun itse olen taas hiljalleen omaan kehooni ja omiin suorituksiini täysin tyytyväinen.



 "Alusta loppuun, alphasta omegaan. Jos en antais kaikkee must ei ois antamaan ollenkaan. En osaa pantata, sisällä palaa taas kovempaa."
-Cheek


1. elokuuta 2016

Ortoreksiasta "paraneminen"

Syömishäiriö nimeltään ortoreksia on tauti josta "paranin".

Ortoreksia on sairaus jossa ihminen syö terveellisesti.
Aivan, eikö olekkin hassua? On sairasta syödä terveellisesti.

Okei, ortoreksiassa pointti on juurikin orjallisesti terveellisesti syöminen.
Terveellisesti syömisestä on muodostunut pakkomielle.

Ortoreksia ei minun mielestäni olekkaan vaarallinen (esim anoreksian tapaan), mutta rajoittaa sairastuneen elämää kohtuuttomasti.
Miltä tuntuisi jatkuvasti kieltäytyä kavereiden näkemisestä ruokailun tai kahvittelun merkeissä, koska et voisi syödä mitään. Ravintoloissa ja kahviloissa ei tarjoilla mielestäsi mitään ravinnoksesi kelpaavaa.
Otat omat eväät ihan kaikkialle mukaasi, jotka sitten kellontarkasti syöt.

Sairastaessani ortoreksiaa, pidin huolen ruoan monipuolisuudesta. Ruokavaliostani puuttui sokeri, kovat rasvat ja huonot hiilarit.
Minulle kelpasi vain oma- tai mieheni tekemä ruoka. Ruoka, josta tiesin tarkalleen mitä siinä on.
Kaikki valmisruoat olivat myrkkyä.
Söin kaikki ateriani kellontarkasti, mikä vaikeutti tottakai normaalia elämää.
Lisäksi urheilin paljon, treenasin ja kisasin triathlonissa.
Kuntoni oli kova ja näytinpä mielestäni ihan hyvälle.

En edes tarkalleen muista missä vaiheessa "paranemiseni" alkoi.
Tässä kohtaa käyttäisin paranemisen sijaan, kuvaavampana terminä lipsumista.
En siis muista koska lipsumiseni terveellisestä ruokavaliosta alkoi.
Muistelen lipsumiseni alkaneen kuitenkin aika rytinällä.
Sokeri palasi elämääni. Saatoin taas juoda limpparia ja mutustella kahvin kanssa pullaa.
Leivomme usein herkkuja perheeni kanssa, enkä enää jättänyt kakunpalaa välistä. Välillä taisi mennä puolet koko kakusta :D
Mutta mitäpä väliä, olinhan nyt parantunut.

Kuntoni pääsi rapistumaan pohjalukemiin, parin pitkän sairaslomani aikana.
Plantaarifaskiitit estivät juoksemisen, eikä mennyt kauaa kun katkoin kylkiluuni, joka luonnollisesti esti alkuun myös sängystä ylös nousemisen.
Ainoa viihdykkeeni ja "harrastukseni" taisikin tuona aikana olla syöminen.
Painoa kertyi +20kg.
Kyllä. Kaksikymmentäkiloa.
Reidet olivat selluliitista muhkurallaan ja maha pullotti kuin raskaana olisin ollut.
Mutta joo, mitäpä väliä, olin "parantunut" ortoreksiasta.
Muistan joskus muinoin, kun muutamat tuttavani olivat parantuneet; toinen anoreksiasta ja toinen bulimiasta. Mietin jo silloin ilkeästi, että olisikohan heille parempi, jos eivät olisi koskaan parantuneet.
Tiedän että tuo oli todella epäkypsästi ja ilkeästi ajateltu.
Mutta olen kyllä sitäkin mieltä, ettei sairaudesta paranemisen jälkeen kertynyt huomattava ylipaino ole yhtään sen parempi asia. Sairaus on ylipainokin.

Tässä kohtaa voinkin taas aivan avoimesti myöntää haluavani sairastua uudelleen!
En ihan oikeasti enää ymmärrä, miten ihmeessä oman kehonsa turmeleminen voidaan tulkita paranemiseksi?
Tottahan toki myönnän että tämä minun "parenemiseni" oli överiksi vedetty.
Mutta ortoreksiani ei sitä ollut.

Ei minun mielestäni siinä ole mitään väärää, jos ihminen syö vain puhdasta, terveellistä ruokaa vaikka sitten kellontarkasti.

Koskakohan absolutismikin luokitellaan alkoholismin tavoin sairaudeksi?
Ylpeydellä voisin sitten myöntää "sairastavani" myös absolutismia..




29. heinäkuuta 2016

Viimeiset hetket

Tältä tytöltä ei ole tekstiä toviin irronnutkaan.
Syynä totaalinen loppuun palaminen.. Tai mikä onkaan, en mä tiedä miltä loppuun palaminen tuntuu.

Tuntuu ettei mikään onnistu.
Mikään ei innosta.
Mikään ei kiinnosta.
Tämä tila on mulle uusi ja outo. Nyt ei ole kyse pelkästään motivaation puutteesta.

Olen jo täysin toipunut mun kylkiluiden rikkoontumisesta.
Plantaarifaskiittikaan ei ole ilmoitellut itsestään millään muotoa.
Eli lähtökohdathan on ainakin ihan super!
Sairaslomalla kerättyä ylipainoakin pitäisi saada äkkiä pois.
Tarkoittanee että (teko)syyt treenaamattomuuteen ovat kumotut :/

Mutta..

Joku nyt mättää ja pahasti.
En vaan saa itseäni pyörän selkään, en saa itseäni tarpeeksi aktiivisesti juoksulenkille, uimassa käyn lähinnä lasteni iloksi..
Ja mikä pahinta; talli ja Lädekään eivät enää "kiinnosta". Tai kiinnostaa kyllä, mutta joku mättää siinäkin kuviossa.
Mulla on lähes aina ollut oma talli, mikä olisi tähänkin väliin oikein oiva ratkaisu, koska Läde on ori ja oreistahan ei liiemmin talleilla pidetä.
Läde on nuori ja kokematon, vasta ratsun alkeet opetellut pikku poika.
Kaikki toisen intopiukeena "höristelyt" pistetään tottakai sen piikkiin, kun kaverilla nyt sattuu olemaan ne kivekset tallella.
Omassa tallissa mun ei tarvitsisi koko ajan olla varpaillaan, ei tarvitsisi jatkuvasti miettiä kuka seuraavaksi keksii pelätä Lädeä, vain koska ne kivekset on tallella.

Onneksi lapsi ja hevonen ovat onnellisia. Heillä ei ole korvien välissä vikaa :D

Läde on onneksi löytänyt ihan mahtavan tallipaikan,  talli on meitä lähellä ja mukavan pieni meille.
Että sen puolen ei ongelmaa ole, paitsi minun korvieni välissä.. Ja sehän riittää.
Riittää aiheuttamaan sen, ettei tallille ole aina mukava mennä.
Olisi niin ihana taas käydä tallilla ihan vaan yksikseen.
Tiedän; erakko.

Onneksi meillä on mukava talliporukka, eikä tässäkään asiassa tosiaan olisi mitään ongelmaa.. Muuta kuin mun korvien välissä.. Huoh.
Mutta kaikkia vaihtoehtoja olen pääni sisällä pohtinut.
Ihan kaikkia.
Mitään tulosta ei toistaiseksi ole syntynyt.
Se jos mikä ärsyttää.

Sitten se pyörä..

En vaan enää tykkää yhtään!
En ole koskaan tykännytkään.
Triathlonissa juuri tuo pyöräilymatka on kaikista pisin.. Tämä seikka riittää lannistamaan tri poltettani ehkä noin 50%. Ei hyvä.
Tällä kaudella en kylkeni takia päässyt kisaamaan, mikä taas osaltaan lannistaa sen toiset 50% poltteesta.
Eli polte prosentit triathlonille tässä hetkessä; 0%.

Bianchi raukka makkarissa. Täysin käyttämättömänä..

Ja työ..

Työstäni mä tykkään. Työpaikkani on tosi jees.
Mutta..
Työmatkaan mä oon ihan loppu. Tunti suuntaansa. Ei sovi mulle, ei enää.
Tähänkin minä olen miettinyt ihan -kaikki- mahdolliset ja mahdottomat ratkaisut ja todennut ettei niitä vain ole.
Piste.
Joudun joka aamu etsimään kuumeisesti parkkipaikkaa duunipaikkani läheltä. On ollut aamuja jolloin paikkaa ei vain löydy. Haahuilun jälkeen tuurilla saan autoni 30min paikalle.
Great.
Ei mun palkka niin hyvä ole, että siitä joka päivä sakkoja maksaisi.

Duuni minä :P
Joo, siinä muutamia asioita joihin on tultava välitön muutos.
Voihan sekin riittää, että muutos tapahtuu vain ja ainoastaan minun korvieni välissä.
Siihenkin olisin tällä hetkellä enemmän kuin tyytyväinen, koska mun korvienväli on sitä mieltä, että ihan viimeiset hetket on nyt käsillä.



23. kesäkuuta 2016

If you don't ask, you don't get

Ei kysyvä tieltä eksy sanotaan.
Miksi sitten on niin vaikea "alentua" kysymään neuvoa?
Kysytäänkö neuvot siinä vaiheessa kun saattaa pahimmassa tapauksessa jo olla liian myöhäistä.


Internetistähän nykyään löytyy aivan kaikki. Löytyy myös vastaus kysymyksiin, joita et oikeastaan edes tiennyt olevan olemassa.
Minä käytän internettiä ja etenkin google hakuja jatkuvasti.
Etsin tietoa, luen mielipiteitä ja haen inspiraatiota.
Kyseenalaistan kuitenkin aina kaiken mitä luen.

"Jos se on netissä, sen täytyy olla totta".
Väärin. Aivan väärin.

Aloittaessani juoksemisen vähän enemmän vakavemmin, oli oikeanlaisten juoksulenkkareiden löytäminen jopa hieman haastavaakin.
Valitettavasti kaikki urheilukaupankaan myyjät eivät osanneet auttaa minua valitsemaan oikeanlaisia jalkineita, vaan sattui monia hutiostoja.
No, kantapäänkautta (ihan kirjaimmellisesti) opin kyllä itsekin valitsemaan juuri ne oikeat tossut, jotka tukee juuri minun jalkojani oikein.
Erityisesti on kuitenkin mieleeni jäänyt eräs XXL urheilukaupan myyjä, joka itsekin oli juoksija. Häneltä sain todella hyvät neuvot kenkien valintaan. Käytinkin hänen asiantuntemustaan koko rahan edestä hyödykseni. Häneltä oli ilo kysellä tyhmiäkin kysymyksiä, koska hän osasi vastata kaikkiin esittämiini kysymyksiin. Tyhmiä kysymyksiähän ei ole olemassa, on vain tyhmiä vastauksia.
On niin turhauttavaa yrittää ostella vaikka esimerkiksi juoksukenkiä, jos joutuu itse olemaan se, joka niistä ymmärtää myyjää enemmän..
Koetan jatkossakin etsiä kaupasta juuri sen myyjän, joka on lajissani kokeneempi kuin minä ja joka on oikeasti perehtynyt myymiinsä tuotteisiin.
Eikä sekään vielä riitä; pitää osata ja jaksaa myös vastailla niihin "tyhmiinkin" kysymyksiini.

Hevospuolella minulla onkin sitten hieman enemmän haasteita "alentua" kysymään neuvoja.
Olenhan ollut hevosten kanssa koko ikäni, opiskellut alan tutkintoa, omistanut useita hevosia, työskennellyt omassa ja vieraiden talleilla.

Päteekö hevosalalla, niinkuin kaikissa muissakin asioissa sanonta; tieto lisää tuskaa?

Itse opetin aina oppilailleni, että ratsastakaa useilla eri hevosilla ja käykää useiden eri valmentajien tunneilla.
Kaikilta oppii aina jotain uutta.
Painotin myös aina kyseenalaistamaan kuulemaansa.
Joku toinen opettaa ihan varmasti aivan päinvastoin kuin toinen. Mielipiteitä on yhtäpaljon kuin ihmisiä.
Opettamansa asia pitää pystyä perustelemaan.
Kysykää ja kyseenalaistakaa.

Kyllä niitä tilanteita vaan tulee eteen, ettei olekkaan aivan varma jostain asiasta tai tahtoo sen viimeisen varmistuksen johonkin pohtimaansa probleemaan.
Minä olen siitä onnekas, että olen saanut "matkani" varrella tutustua useisiin hevosalan ammattilaisiin.
Ammattilaisiin, jotka ovat itse aikanaan kyselleet ja oppineet kantapäänkin kautta asiat, joita he nyt opettavat eteenpäin.
Minulle on ainakin suuri kunnia saada neuvoja ja vinkkejä ammattilaisilta.

Esimerkkinä toimii tällä kertaa meidän oma "teinimme", belgialainen puoliverihevonen Läde.
Läde on tullut suomeen suoraan kasvattajaltaan 08/2015.
Hevonen ostettiin nuorena siitoskäyttöön ja pääsikin heti suomeen tultuaan näihin töihin.
Kasvattajallaan hevonen oli jäänyt ratsuttamatta kokonaan.
Lähinnä peruskäsitelty vain.
Suomessa edellisellä omistajallaan hevonen keskittyi vain siitospuuhiin, joten ratsutus sai vielä odottaa.
Monien sattumusten kautta Läde päätyikin meidän omistukseemme 03/2016.
Perusjutut sujuivatkin alusta asti tämän kiltin ja fiksun herran kanssa oikein hyvin.
Koko ajan oppi uutta ja sisäistikin opit samantien.

Yhtä todella tärkeää perusjuttua lukuun ottamatta; jalkojen nostoa.

Tämä oli asia jota tämä pieni hevosolento ei käsittänyt.
Miksi ihminen haluaa horjuttaa hänen tasapainoaan?
Entisellä omistajallaan Läde oli rauhoitettu kengitykseen. Meidän kengittäjämme päätyi samaan ratkaisuun.
Hevonen rauhoitettiin, jalat väkisin ylös ja kengät jalkaan.
Tästä en itse ollut kovin mielissäni.
Hevonen kun ei missään nimessä riehunut, saati pelleillyt.
Olin vakaasti sitä mieltä, ettei hevonen yksinkertaisesti osannut toteuttaa tätä ihmisen pyyntöä.
Läde ei tiennyt mitä siltä haluttiin ja miksi?

Nostelin (yritin nostaa) päivittäin Läden jalkoja.
Palkitsin makupaloilla ja kehuilla aina kun jalka nousi.
Opetin äänikäskyn "nosta".
Meni (mielestäni) kummallisen kauan aikaa, että jalat lopulta nousivat vain käskyllä ja pienellä napauttamisella jalkaan/jalan sivelyllä.
Tämä ei kuitenkaan riittänyt.
Pitihän saada jalka vielä pysymään ylhäällä, ihmisen kädessä.
Tässä kohtaa koin itse jonkinlaista turhautumista.
Ei sitten millään pysynyt jalka ylhäällä.
Minusta tuntui että ihan kaikki keinot on kokeiltu ja käytetty, niin varmasti olikin.
Mitäs sitten?

Ekoja kertoja Läden selässä. Talvi 2016

Tuttavani eläintenkouluttaja ja ratsastusvalmentaja Minna Lindström ponnahtikin heti mieleeni.
Minnaan tutustuin aikanaan ostaessani 4v sh ori Hoppusen (Hoppusen myin pois v2012).
Minna piti meille silloin valmennustunteja.
Hoppusen kanssa oli alkuun ongelmana "kohnottaminen", En saanut hevosta ratsastettua rauhalliseksi. Minnan opeilla tämä ongelma taisikin poistua jo heti ensimmäisellä tunnilla!
Sain Minnan opeilla ratsastettua hevosen rennoksi ja kouhotus oli tipotiessään.
Opettipa Minna meille piaffea ja passageakin :)
Mm näiden kokemusten perusteella luottoni Minnaan oli valmis. Olin toki nähnyt hänen tekevän loistavaa työtä lukuisten muidenkin hevosten ja hevostenomistajien kanssa.
Uskaltauduinkin soittamaan hänelle, kertoakseni ongelmani.

Tässä kohtaa haluankin painottaa että ongelma oli todellakin minun, ei hevosen.
Minä en osannut pyytää hevoselta tarpeeksi selkeästi, jotta hän olisi ymmärtänyt mitä minä häneltä haluan.

 

Minna kuunteli koko tarinamme keskeyttämättä kertaakaan.
Olin hieman nolona.
Olin aiemminkin kouluttanut hevosia.
Vaikka kuinka monet jalkojen nostotkin olin opettanut onnistuneesti.
Ei minulle pitänyt tulla näinkin yksinkertaisessa asiassa seinä vastaan?

Minna pääsikin heti puhelumme alussa kiinni koko juttuun.
Hän tajusi heti missä on "vika" ja mitä pitäisi tehdä.
Varsinaista vikaahan ei ollut, enkä ollut tehnyt mitään väärin.
Toistoja, toistoja ja toistoja. Niitä me tarvitsimme.
Enemmän toistoja.
Miten näinkin yksinkertainen asia tarvitsi ammattilaisen varmennuksen?
Miksi itse aloin olemaan jo sitä mieltä ettei ne jalat nyt vain nouse?
Typerä minä.

Minnan neuvoa kuunneltiin ja jalkoja nosteltiin aamuin, päivin ja illoin. AINA.
Sain myös täysin yksilöllistä ohjausta ymmärtämään Lädeä paremmin :)
Minnan kanssa pelkästään puhelimessa puhumisen jälkeen, alkoi meillä Läden kanssa täysin uusi sivu elämässä.
Siellä oli muutamia ihan itsestäänselviä asioita, jotka huomasin vasta puhuttuani Minnalle ja kuunneltuani häntä.
Läde oppikin pikkuhiljaa pitämään aina kauemmin ja kauemmin jalkaansa ylhäällä.

Aika etuoikeutettu olo, kun on kunnia tuntea noin vahva alan osaaja.
Minna järjestää myös erilaisia kursseja, koulutuksia ja valmentaa.
Joten jos joku asia ratsastuksessa tai hevosten käsittelyssä mietityttää, kannattaa olla ehdottomasti yhteydessä Minnaan.

Tänä päivänä kavioiden putsaus ja kenkien tarkistus onnistuu meiltä jo lähes täydellisesti.
Kengittäjä onkin tulossa ihan näinä päivinä, toivotaan että Läde malttaa pitää koipensa ylhäällä myös hänelle.

Kylkiluitani parannellessa jouduin myös kääntymään ulkopuoliseen apuun Läden liikutuksessa. Lädeä kävi ratsastamassa Arpalon Henna, joka samalla kuin huomaamatta vei Lädeä koko ajan myös eteenpäin.
Hennalla on paljon vakaampi käsi kuin minulla, joten apu tuli kuin tilauksesta.

Ratsutuksessa ollaan suunniteltua jäljemmässä (rikkinäisten kylkiluitteni takia), mutta eteenpäin mennään koko ajan.
Läde sai myös huippukuskin selkäänsä, kun kenttäratsastaja Roosa Lappalainen lupautui käymään tsekkaamassa missä meillä mennään.
Roosan kanssa harjoittelimme mm laukannostoja ilman liinaa ja maastossa kulkemista ratsain.
Roosaa saammekin pitää vielä hetken, ennen kuin hän palaa takaisin töidensä pariin ruotsiin.
Tarkoituksemme on ottaa Roosan kanssa muutamat estehypyt ainakin.
Roosalta olemme saaneet hurjasti vinkkejä parempaan ratsastukseen.

Läde ja Roosa maastossa 06/2016

Koskaan ei pitäisi joutua miettimään uskaltaako kysyä tai pyytää apua.
Ei ole tyhmyyttä kysyä. Kysymättä jättäminen on.
Kunhan kuitenkin muistaa, ettei sokeasti luota jokaiseen saamaansa neuvoon.
Onhan myös totuus, että toinen toimii toisella ja toinen toisella.

Minä olen kiitollinen siitä, että uskallan (pitkin hampain) kysyä neuvoa ja pyytää apuakin.
Elämä on paljon helpompaa ja miellyttävämpää.

Oheisista linkeistä pääset tutustumaan ammattilaisiin, joista meille on ollut jo tähän mennessä suuri apu;

Minnan blogi
Roosan blogi



 







22. kesäkuuta 2016

Oman elämänsä supersankari

Minun poikani kysyi minulta; Jos saisit olla ihan kuka tahansa, niin kuka sä olisit?
Vastaustani en joutunut miettimään hetkeäkään; Olisin minä itse.

Mulla on kaikki.
Kaikki hyvin.
Olen täydellinen juuri tälläisenä.

Minua pidetään ylimielisenä ja itsekkäänä. 
Eihän kukaan voi vaan olla tyytyväinen omaan elämäänsä?


Olin pitkään sairaslomalla parantelemassa katkenneita kylkiluitani. 
En päässyt juoksemaan, uimaan, saati hevosen selkään. 
Sain itkupuuskia. Olin surullinen.

Kotimme muistutti (muistuttaa yhä..) enemmän kaatopaikkaa kuin kotia.
En siivonnut.
Koko sairasloman odotin töihin palaamista. Samalla stressaten sitä todella paljon.
Mitä? Eikö kuulostakkaan täydelliselle elämälle?

Perheeni piti minusta ja katkenneista luistani huolta.
He auttoivat minua ylös sängystä, kantoivat sairasvuoteelleni ruokaa ja pitivät huolen että minulla oli tarpeeksi leffoja ja kirjoja.
Kaiken kivun ja surkeuden keskellä arvostin perhettäni entistä enemmän ja olin kiitollinen jokaisesta sekunnista heidän kanssaan.

Olen sitä mieltä että kaikki ongelmat ovat aina ihmisen omassa päässä.
Oma pää tekee elämästä joko kurjaa tai ihanaa.
Tietty määrä vastoinkäymisiä kuuluu elämään. Vastoinkäymisiä voi sitten jokainen omassa päässään joko suurentaa tai kääntää ne voitokseen.
Ei kai kenellekkään anneta enempää painolastia, mitä hän itse jaksaa kantaa?

Hevoseni potkaistua kylkiluuni rikki, monet ihmettelivät miksen oitis myynyt hevostamme pois?
No miksi ihmeessä olisin niin tehnyt?
Siitäkin opittiin ja noustiin entistä vahvempina. Tehtiin tuplasti enemmän töitä.


Osa ihmisistä myös kummastelee; miksi just mulle on sattunut aina kaikki "parhaimmat" työpaikat ja miksi olen saanut "helpoimmat" lapset, ihanimman miehen ja miksi mä olen päässyt aina niin helpolla?

Luulen että vastaus on pitkälti siinä että minä arvostan noita asioita niin paljon.
Olen onnellinen ja ylpeä niistä valinnoista mitä olen elämässäni tehnyt.
Virheitä olen tehnyt ja surua on ollut, se on sanomattakin selvää.
Helpolla pääseminenkin on suhteellista. Itse tiedän että kaiken eteen on täytynyt tehdä ja kokea paljon.
On hetkiä jolloin ihan kaikki on kaatunut niskaan, eikä mikään ole (mukamas) ollut hyvin.
Hetken kun miettii ja rauhoittuu, huomaakin -taas-, että mikään ei oikeasti ollutkaan niin huonosti..
Tai jos olikin, siitäkin päästiin yli.
Kaikella on tarkoituksensa, uskon.
Myös niillä huonoilla hetkillä ja asioilla.


Jos joku toinen hyppäisi minun kenkiini ja kokeilisi hetken olla minä, ei hän välttämättä olisi ollenkaan onnellinen eläessään minun elämääni.

Olisivatko kokemani vastoinkäymiset olleet hänelle jopa liikaa?
Osaisiko hän olla onnellinen niistä pienistä asioista jotka tekevät minut kerta toisensa jälkeen maailman onnellisimmaksi?
Huomaisiko hän edes niitä asioita?
Olisiko hän jopa todella onneton eläessään tätä minulle täydellistä elämääni..?

Tämä on minun elämäni ja minä olen hiton ylpeä siitä.
Olen ylpeä saadessani olla juuri minä.
Sinunkin pitäisi olla ylpeä saadessasi olla sinä!
Älä halua olla joku toinen, älä kadehdi muita.
Tee omasta itsestäsi juuri se ihminen, kuka sinä haluaisit olla. Elä elämää jota kadehtisit.
Ole unelmiesi supersankari.




10. toukokuuta 2016

Aika parantaa haavat?

Aika parantaa haavat sanotaan.

Viime syntymäpäivänäni, oma hevosemme onnistui potkaisemaan minua kylkeen.
Potkun seurauksena lensin muutaman metrin, murtaen useita kylkiluitani.

Olin vielä vakaasti sairaalapediltä lähdössä seuraavaksi aamuksi aamutallia tekemään. Lääkäriltä tuli tähän välittömästi ehdoton kielto.
Vähintään kuukausi poissa tallilta ja töistä.

Pääsin/jouduin seuraavana päivänä osastolle.
Kotiin en päässyt.
Enhän päässyt ilman apua, saati vahvoja kipulääkkeitä edes sängystä ylös.






Aikaa kului ja kotiuduin.
Ensimmäisen päivän kotona vietin kokonaan sängyssä.
En olisi halunnut myöntää sitä tosiasiaa, etten oikeasti pärjännytkään yksin.
Edes aamulla varhain alkanut kova pissahätä, ei antanut voimia raahautua itsenäisesti vessaan.
Lääkkeet ja vesipullo oli laitettu ihan mun viereeni, mutta vaikka kuinka yritin, en niitä saanut yksin otteeseeni.
Itkeminenkin sattui liikaa. Olin ihan avuton.

Seuraaviksi päiviksi jäi mieheni minua kotiin hoitamaan.
Olin täysin hänen armoillaan.
Onneksi minulla on parhain mahdollinen tuki ja turva, oma mieheni.

Voitte vain uskoa kuinka paljon kerkesin miettiä elämääni tuona aikana.
Tallille oli kova kaipuu. Mieheni kävi tuona aikana puolestani tallilla.

Samaan aikaan kun olin täysin surun murtama, tunsin maailman suurinta kiitollisuutta omasta miehestäni.

Aikaa kului.
Muistan kun pääsin käymään ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen tallilla.
Muistan ensimmäisen kerran kun pääsin istumasta ilman apua.
Muistan kaupassa käymisen ja terveyskeskukseen pääsemisen itse autoa ajaen.
Pieniä suuria asioita.

Aikaa on kulunut onnettomuudesta nyt kuukausi.
Voiton puolella ollaan, mutta kylki ei kestä -mitään- ennalta suunnittelematonta.

Aikaa tarvitaan vielä ainakin seuraavat kaksi viikkoa. Kivun sallimissa rajoissa saan liikkua.
Tallilla olen käynyt.
Ratsastamaan ja juoksemaan menen vasta kun kylki on -oikeasti- kunnossa.
Riskejä en ota.

Luotan siihen että aika parantaa haavat.

Parantaako aika myös haavat jotka tulivat rikkoontuneen kyljen seurauksena?
Kauden 2016 Finntriathlon kisat olen joutunut perumaan.
Vitsailinkin että suurin syy kisojen perumiselle onkin se, ettei märkkäri mahtuisi taatusti koko kaudella päälleni, niin rutkasti tämä makaaminen on kilojani kerryttänyt..

Uintia, juoksua ja pyöräilyä en toistaiseksi ole edes unissani kyennyt koettamaan.
Töistä olen ollut jo kuukauden poissa; pärjätäänkö siellä ilman minua? Pärjäänkö minä siellä pitkän tauon jälkeen?

Kipukynnykseni on fyysisesti varsin kova. Tämän onnettomuuden myötä huomasin kuitenkin, ettei henkinen kipukynnykseni pysynytkään enää fyysisen kipukynnykseni mukana.

Kai aika parantaa myös nämä haavat?
Parantaahan aika kaiken?








12. helmikuuta 2016

Kaiken loppu. Kaiken alku.

Nelisen vuotta sitten elämäni loppui.
Tipahdin sieltä kaikkein korkeimmalta kukkulalta.
Sydämeni pirstoutui.
Voisin käyttää sanoja; minä kuolin.

Aloin kirjoittaa tätä blogia aluksi nimellä "after perfect",  "Jälkeen täydellisen".
Niinhän se oli, täydellinen elämäni loppui. Mitä sen jälkeen enää olisi?

Mennään ajassa paljon taaksepäin.

Olin 18 vuotias kun perustin ensimmäisen oman hevostallini.
Olin ratsastanut pikkutytöstä asti. Notkunut talleilla pitkiä päiviä. Auttanut hevosten kanssa.
Olin varma että jonakin päivänä minulla on oma ratsastustalli.

Niin tapahtui.
Tallissani oli aluksi kaksi omaa hevosta.
..Myöhemmin kolme.. ja niin edelleen.

Etoile II FRA ja minä Niinisalossa 2006

Siitä alkaen ovat hevoset kuuluneet minun päivittäiseen arkeeni.
Tallit toki vaihtuivat, hevoset vaihtuivat.
Aina ei ollut omaa tallia, vaan hevoset olivat vuokrapaikoilla.
Intohimo ja rakkaus lajiin pysyi kuitenkin aina.
Hevoset olivat suuri osa elämääni. Niin suuri, että päätin tehdä hevosista itselleni myös ammatin. Lähdin opiskelemaan ratsastuksenohjaajaksi monimuotona Pudasjärvelle.
Käväisin töissä myös kilpatallilla Hollannissa.

Hoppunen ja minä Pudasjärvellä 2011

Elämä oli täydellistä.
Sain tehdä juuri sitä mitä rakastin. Harrastukseni ja työni olivat yhtä. Ratsastin päivittäin useita hevosia, pidin ratsastustunteja ja siivosin karsinoita.

Muistaakseni vuonna 2011 jätimme taaksemme 8 hevosen tallin Orivedellä ja päädyimme silloisen mieheni kanssa Ikaalisiin.
Sinne rakennettiinkin uusi talli. Hevosia oli omina tuolloin 10kpl.

Elin jokaisen hevostytön unelmaa.
Tätini sanoi kerran, että minun ilmeestäni valokuvissa hevosten kanssa,  paistaa aitoa onnea ja rakkautta.
Tätä tunsinkin.

Olin tallissani kiinni 24/7.
En valittanut.
Nautin jokaisesta hetkestä hevosten kanssa. Lapseni olivat lähes aina mukanani tallissa. Se oli ainoa elämäntapa mitä he olivat edes nähneet.

Eiris Tinkerbell ja tyttäreni Omassa pihassa Ikaalisissa 2012

Eiris Tinkerbell ja poikani omassa pihassa Ikaalisissa 2012

Nyt voidaan palata ajassa neljänvuoden päähän.
Vuonna 2012, silloinen mieheni ilmoitti minulle yllättäen ettei haluaisi enää jatkaa elämää kanssani.
Tuota tilannetta, saati tunnetta mitä tunsin, en voi edes yrittää sanoin kuvailla.
Siihen ei ole olemassa sanoja.

Itkin, itkin ja itkin.

Sain jotenkuten pidettyä itseni kasassa vain lasteni ja hevosteni takia. Minun olisi pidettävä heistä huolta.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun pitikin jäädä Ikaalisiin jatkamaan tallinpitoa.
Eksäni oli kuitenkin päättänyt että tila laitettaisiin myyntiin.
Tulikin aika miettiä ihan koko elämä uudelleen.

Elämäni raskain päätös ikinä olikin luopuminen tallista ja hevosista.
Aluksi laitoin hevosiamme suurimman osan vain vuokralle.
Muutaman jouduin myymäänkin.
Mm minun elämäni hevonen; sh ori Hoppunen, löysi uuden pysyvän kotinsa silloisen koulukaverini luolta.

Ratsastuksenohjaaja opintoni jouduin keskeyttämään.
Työni, harrastukseni, koko elämäni oli tuhoutunut.
(tämä dramatisointi on tässä asiayhteydessä vielä hyvin pientä)

Minä ja lapset muutimme sattumiensummien kautta ilman hevosia Helsinkiin.
Helsingissä alkoi kokonaan uusi elämä.
Lapset joutuivat ensimmäistä kertaa päivähoitoon ja minä aloitin työt vartijana.
Olin kuin usvapilven sisällä. Ei mennyt yhtään kokonaista päivää ilman itkua.
Pakokeinoja ei ollut. Ajattelin ettei yhdenkään ihmisen elämä tässä maailmassa voi olla näin kurjaa.
Oli tyydyttävä kohtaloonsa.

Noin vuoden Helsingissä asumisen jälkeen, elämä alkoi kuitenkin kuin ihmeenkaupalla tuntuakin taas ihan kivalle.
Olin huomaamattani rakastunut kaupunkielämään.

Helsingin yössä. Ystäväni Jani Lampinen ja minä 2013

Hevoset eivät kuuluneet enää edes ajatuksen tasolla minun maailmaani.
Lapset kävivät eksäni ja hänen silloisen naisystävänsä luona talleilla.
Näkivät hevosia ja pääsivät ratsastamaankin.
Kotiuduttuaan viikonloppureissuiltaan lapset mankuivat meille omia hevosia ja omaa tallia.
Se tuntui pahalle.
Se maailma kun ei ollut enää minua varten.
Hevoset olivat rikkoneet sydämeni. 
Hevoset olivat pilanneet koko elämäni, ajattelin tuolloin.

Aikaa kului..

Rakastuin nykyiseen aviomieheeni.
Uudeksi lajikseni valikoitui triathlon, jossa myös kilpailin.

Olin onnellinen.
Elämäni pyöri perheeni ja triathlonin ympärillä.

Blogini nimi vaihtui nykyiseen My Tri Step- nimeen.
"minun triathlon askeleeni", minun triathlon hyppyni", tavallaan myös "minun kolmas askeleeni".

Väistämättä kisamatkat toivat aina mieleeni hevosten kanssa reissatut kisamatkat.
Ikävä hevosista muistuttelikin yleensä juurikin kisamatkoillani.


Triathlon ikäsarjojen SM kisat Kuopiossa 2015

Joroinen 2015

Sydämeni haavat olivat kuroutuneet umpeen.
En ollut enää "hevosille" katkera mistään.
Tämän seurauksena ikävä hevosia kohtaan alkoi kerta toisensa jälkeen muistutella olemassa olostaan.
Huomasin katselevani ratsastuskisoja telkkarista.
Juoksulenkillä valitsin reittejä joiden tiesin kulkevan tallien tai laitumien vierestä.

Mahanpohjassa kipristeli.
Minua jännitti myöntää edes itselleni kuinka paljon kaipasinkaan hevoselämääni takaisin.
Juteltiin ja pohdittiin asiaa mieheni kanssa.
Mieheni oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun tulisi jatkaa harrastustani, jos se jatkossakin takaisi minun onnellisuuttani.

Hevoselämä, me olemme valmiita.

Voisiko sanoa että tavallaan kaikki alkaa jälleen kerran ihan alusta.
Tällä kertaa minulla on matkalla mukanani ne kaikista rakkaimmat ja tärkeimmät; mieheni, lapseni, triathlon ja hevoset.
 

Minun elämäni kolmas askel.
Minun elämäni on alkanut.









15. tammikuuta 2016

Sokeriaddikteja

Alkaneen vuoden 2016 kunniaksi päätin laittaa koko meidän perheen sokerilakkoon!

Ilmoitin perheelleni että viettäisimme kokonaisen kuukauden täysin ilman sokeria.
Itsehän en syö ollenkaan karkkia, mutta pullaa ja keksejä on ruennut kulumaan entistä enemmän myös minulla.

Ensimmäiset kysymykset esitettiinkin välittömästi; missä kaikessa on sokeria? Mitä se sokeri siis on? Kuinka monta päivää on tammikuussa?

Vastailtuani kysymyksiin; lähes kaikessa on sokeria, sokeri on kaikkea makeaa.. ja tammikuussa on 31 päivää..
Sain todella murhaavia katseita osakseni.

Tyttäreni alkoi välittömästi parkua aivan suoraa lohdutonta huutoa; "nyt minä en saa karkkipäivisin karkkia, en saa enää ikinä karkkia!".
Miksen saa syntymäpäivänä tai jouluna kakkujakaan?

Rauhoittelin hysteerisesti itkevää lastani; "vain yksi ainoa kuukausi.
Sinulla ei ole tammikuussa syntymäpäiviä, eikä joulukaan ole tammikuussa".

Parkuminen vain jatkui..

Poikani ja mieheni ottivat asian hieman kevyemmin.
Poikani tiedusteli onko ketsupissakin sokeria?
Entäs muroissa?
Eihän sokeria kuitenkaan kaakaossa olisi?
Vastasin että kaikissa edellä mainituissa on sokeria.

En ollut kovin pidetty henkilö enää kyseisenä iltana.


Kaikenkaikkiaan sokerittoman kuukauden infotilaisuus meni ihan ok..

Yöllä noin neljältä, heräämme tyttäreni itkuun.
Tytär on kömpinyt meidän sänkymme viereen.
"Äitii, enkö saisi edes yhtä pientä karkkia?". "Edes sellaista ihan tosi tosi pientä karkkia?".

Hei ihan oikeasti, onko lapseni noin koukussa sokeriin?




Seuraavana aamuna mieheni on tyhjentänyt kaapeistamme kaikki karkit, keksit ja muut herkut paperiseen kassiin. Tiedustelen minne tämä kassi mahdollisesti päätyy?
Hänen työpaikalleen.
Siellä kuulemma löytyisi herkuille syöjiä.
Ok, tää on tosi hyvä. Ei ole herkut kaapissa kummittelemassa.




Mieheni tullessa töistä hän yllättää poikamme keittiöstä sokerikipon kanssa.
Poika kauhoo lusikalla sokeria suuhunsa sen minkä kerkiää.

Tilanne on siis todella paha. Poikakin on täysin sokerikoukussa.

Illalla käperryimme mieheni kanssa sohvalle katsomaan lempparisarjaamme.
Pussatessani miestäni,  haistoin tutun tuoksun; suklaa!
Mieheni tuoksui sekä maistui suklaalle!
"En kai minä olettanut että tämä hömpötys minuakin koskisi", hän puolustautui jäädessään kiinni salaa syödystä suklaasta.

Eikä.
Koko perhe totaalisen koukussa.

Oman osuuteni minä olen täyttänyt töissä.
Aivan vahingossa olen mutustellut useita paketteja keksejä sokerilakkomme aikana.
Se mitä tapahtuu töissä, jää töihin :D

Päädyinkin sitten hieman muokkaamaan sokeritonta tammikuuta alkuperäisestä; Oikeastaan vain karkit olisivat enää kielletty.
Pyrimme myös radikaalisti vähentämään muita sokeripitoisia tuotteita.

Seuraavana päivänä tullessamme mieheni kanssa olohuoneeseen, jossa lapset nakottivat sohvalla, haistoin lakritsan!
Pyysin lapsia hönkäisemään suuntaani.
Suut mustana lapset hönkäisivät lakritsahönkäykset.

Ei!!
Poikani oli vielä jostain kaapinperukoilta penkonut lakritsapussin, jonka olivat sitten tyytyväisenä kahteenpekkaan mutustelleet.

Ei tästä mitään tule.
Painelin kauppaan ja ostin koko perheelle laskiaispullat.
Tyttäreni kysyi pullaa haukatessaan; "äiti, eikös tässä ole sokeria?".




Vaikka tämänkin tekstin olen kirjoittanut se tietty pilke silmäkulmassani, olen aidosti ja oikeasti huolissani perheemme sokeririippuvuudesta.

Liikumme onneksi paljon, joten ylipainoa meillä ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta jos tämä sama meno jatkuu, sairastummeko kaikki?
Onko sokeri niin pahasta? Mikä on normaali määrä sokeria? Tarvitseehan ihminen sokeria?

Tarvitseehan?