17. syyskuuta 2015

No legs, no horse. Plantaarifaskiitti.

Entisen elämäni hevosmaailmassa oli sanonta; no legs, no horse.
Ei jalkoja, ei hevosta.
Jos hevoselta menee jalka, et tee sillä enää mitään. Toki "jalattomia" hevosia pystyi tietyssä määrin käyttämään esimerkiksi siitokseen tai ihan vain "pulla"hevosina.

29.8. lauantaiaamuna herätessäni tunsin molemmissa jalkapohjissani kipua. En silloin vielä kiinnittänyt tähän huomiota.
Samana iltana olin Helsinki Midnight Run startissa. Muistan kuinka siinä lähtölaukausta odotellessa koetin väännellä ja käännellä mun jalkoja, koska niihin koski.
Kipu oli kummallista.
Minulla on todella kova kipukynnys, joten en ollut kiinnittänyt tähän oikeastaan mitään huomiota, kuin nyt muistellessani.
Tulkitsin kivun johtuvan vain treenin puutteesta.
Juostessa en muista kipua tunteneeni. Kylkipiston muistan, ehkä se veikin huomioni kokonaan pois jaloista?

Seuraavana aamuna en kyennyt sängystä noustessani kävelemään.
Tai oikeastaan, en kyennyt kummallakaan jalalla astumaan edes maahan.
Ihmettelin tätä todella paljon.
Diagnosoinkin itse jalkojeni olevan ylirasittuneet. Suosiolla jättäisin juoksemisen hetkeksi treeniohjelmasta pois.

Pian huomasin ettei kipu lopu.
Kipu oli aamuisin lähes sietämätön.
Töissä istuessani kipu oli siedettävä.
Käveleminen ja jopa seisominen oli tuskaista.
Juoksusta enää vain haaveilin.

Etsin tietoa netistä.
Kyselin toisilta juoksijoilta ja triathlonisteilta.
Tulos oli kovin yksimielinen; olin sairastunut plantaarifaskiittiin!
Jalkapohjan kalvojänteen kiinnitysalueen tulehdukseen.
Molemmat jalkani olivat tulehduksen vallassa.

Mitä minä nyt teen?
Mun on saatava juosta! Eivät minun jalkani mene rikki!
Pikkuisen kokeilun tein, ettenkö muka edes vähän voisi juosta?
En pystynyt. En todellakaan pystynyt juoksemaan.
Olin jalaton. Olin onneton. Olin kärttyinen.

Lääkärissä..

Lääkärille ilmoitin heti kättelyssä, etten todellakaan suostu sairaslomalle, enkä suostu syömään mitään lääkkeitä.
Pitkään jouduin vakuuttelemaan lääkäriä, että mulla todellakin on istumatyö, en juoksentele töissäni. Tätähän ei voi tosin ennalta tietää, mutta jätin mainitsematta..
En siis joutunut saikulle.
Lääkkeiltä en välttynyt.
Tulehdus oli kuulemma todella paha. Jouduin lääkekuurille.
Kuurin syötyäni ja levättyäni noin kuukauden (!!), uskoi lääkäri vakaasti että juoksisin taas.
Vinkkejä sateli jokasuunnalta.. Venytyssukkaa, rullailua, pallojenpyörittelyä jalkapohjilla, kylmäystä, tukipohjallisia...
Mikään ei vain tuntunut auttavan.

Olen totaalisen hyödytön ilman toimivia jalkojani.
Kärttyisyyteni tarttuu ympäristööni.
Olen surullinen.
Varmasti teen nyt pienistäkin asioista jättimäisiä.

Saisin uida, mutta olen kieltäytynyt siitäkin.
En tahdo.
Jos en saa juosta, en tahdo tehdä mitään.
Olen vain syönyt.
Syömiseni on karannut käsistä. Syön epäterveellisiä ruokia, lohturuokaa.
Olen lihonut todella lyhyessä ajassa, TODELLA paljon.

Ymmärrän nyt tuon sanonnan; no legs, no horse, ihan täysin.
Verrattavissa omaan tilanteeseeni.
Ei ole minua, jos minulla ei ole jalkoja.



Kisakauteen 2016 on onneksi vielä aikaa..
Tosin jos suunniteltu treenaaminen vaihtuukin toipumiseeni, tuo se kaudelle 2016 mukanaan aivan uusia haasteita.
Ensimmäinen täysmatkani ja ensimmäinen maratonini.. Treenattu; levolla ja syömisellä.

Siitokseenkaan minua ei voi enää käyttää.
Googlasin saamani lääkkeet; Älä käytä jos suunnittelet raskaaksi tulemista.
Heikentää hedelmällisyyttä.
No kiva.





1. syyskuuta 2015

Midnight Run Helsinki 2015; Voittaja vai luovuttaja?

Olen tänä vuonna joutunut useaan otteeseen miettimään, että kumpi oikeastaan onkaan säälittävämpää; yrittää kovatahtoisesti tehdä jotain missä on todella huono, vaiko sitten luovuttaa ihan suosiolla?

Tämän kauden tuloslistoilla nimeni perässä on useita -ei niin kovin hyviä- aikoja.
Kauteni 2015 alkoi keskenmenoni jälkeen, kesäkuussa Helsinki Half Maratonilla.
HHM oli maksettu minulle jo ennen raskaaksi tulemista.
En nähnyt syytä jäädä valmiiksi maksetusta kisasta pois.
Olinhan tehnyt keskenmenon jälkeen päätöksen kisata jo kaudella 2015.
Jostain oli aloitettava.
Odotetusti juoksinkin HHM.n paljon viime vuonna juoksemiani puolikkaita huonommin.
Tämä ei kuitenkaan harmittanut minua yhtään, vaan olin ylpeä itsestäni.
Ei ollut mitään väliä, että nimeni perässä oleva aika on viimeisiä aikojani huonompi. 
Olin ylpeä, olinhan pystynyt palaamaan nopeassa ajassa takaisin kisojen pariin ja nautin juoksemisesta ihan mielettömän paljon.
Mun juttu.

Kisat on mun juttu.
Niitä kierrettiin koko kesä, triathlonia ja juoksua.
Kympin ennätyskin tuli alkukaudesta Turussa helposti, töitä tekemättä. (Naurattaa tuo -helposti-)

Nyt olin täysin valmis tekemään uuden ennätyksen.
Kuntoni oli noussut kohisten (taas naurattaa). Kaikki palaset olivat paikoillaan.

Midnight Run on minulle tuttu viime vuodesta.
Silloin otin koko tapahtuman ihan juoksusta ja tunnelmasta nauttimisen kannalta.
Taisinpa vielä tuolloin pysähtyä vesipisteillekin juomaan.

Tiedossa oli että juoksemassa on noin 10000 muutakin, se tekee ennätyksen tavoittelustani haastavempaa.
Olin valmis.

Illalla ysin pintaan starttaava Midnight Run on reittinsä, tunnelmansa ja hieman jo syksyisen Helsingin puolesta aivan loisto tapahtuma!
Sellainen hyvänmielen juoksutapahtuma.
Minäkään en suurena jännittäjänä jännittänyt tänään yhtään.
Olisi ehkä pitänyt..

Sinipaitaisia juoksijoita odottelemassa pääsyä baanalle.

Meidän hääkirkkomme muistuttamassa ihanasta päivästämme.

Pikku kannustaja.
Juoksu starttasi noin 21.15.
Oli mukavan hämärää. Ilma oli ihana! Ei kylmä, eikä kuuma.
Sain hyvän lähdön ja painelinkin ensimmäisen kilometrin ihan ok vauhtia.
Laskeskelin että helposti menee tänään kymppi 50 minuuttiin.
Tätä en kuitenkaan ollut ääneen sanonut.
Mieheni kyllä toivoi minun alittavan 50 min.
Juoksisi itse..

Helsinki City Triathlonilla jo tapaamani uusi erittäin epämiellyttävä tuttavuus; kylkipisto saapui tännekin minun seurakseni. Kipu alkoi 2 km kohdalla todella voimakkaana.
Mitään syytä tähän en ollut löytänyt. Kaikki mahdolliset tekijät jotka olisivat mitenkään voineet tuota pistoa aiheuttaa, olin eliminoinut pois.
Vauhtiani en kuitenkaan hidastanut.
Siihen ei ollut varaa.
Polaria vilkaistessa noin 3km kohdalla olin varma että Polar on mennyt rikki.
Sykkeeksi näytti 179! Ei mulla juostessa syke tollasissa lukemissa huitele.
Olo oli muutenkin aika kamala. Kylkeen pisti vähän samaan tapaan kuin sieltä olisi joku sisäelin poksahtamassa.

Viking Linen terminaalin kohdalla oli huonovointinen risteilyltä palaava rouva kontillaan maassa, häntä järjestyksenvalvoja koetti auttaa ylös.
Mietin kummallakohan meistä mahtaa olla kamalampi olo.
En itse tiedä miltä tuntuu olla niin humalassa etteivät jalat enää kanna.
Veikkasin että minulla on asiat kylkipistosta huolimatta paremmin.

Tiesin että pisto jossain kohtaa loppuisi.
Ei se määräänsä kauempaa koske.
Vauhtini kuitenkin hiljeni ihan vaistomaisesti.
5km kohdalla Polari näytti juostuksi ajaksi 28 min.
Noloa.

Nopeasti laskin että pakko mennä toinen 5km huomattavasti vauhdikkaammin, muuten 10km aikani olisi päälle 56 min. Viimeistään tässä kohtaa olisin voinut jättää koko juoksun kesken. Tajuntaani meni tieto, ettei ennätystä tänään juosta.
Ei hyvä.
Kuin huomaamatta oli kylkikipu lieventynyt.
Matkalla oli kaksi juomapistettä, joihin en kumpaankaan pysähtynyt. Ei ollut aikaa.
Minulla ei myöskään ollut omaa vesipulloa mukanani.
10 km pitää selvitä ilman juotavaa, varsinkaan kun ei ollut hellettä.


Koko loppumatkan olikin aivan järjetön jano. Vannoin taas juovani ainakin 10 litraa vettä maaliin päästyäni.
Juoksu alkoi tuntua kivalle. Tätä vartenhan olin tänne ilmoittautunut.
Siksi että on kivaa. En siksi että saisin tulosluetteloon uuden ennätyksen.
Vai oliko se toisinpäin?

Matkan varrella oli ihania kannustajia. Muutamat kannusti että "kaunis pitkä kevyt askel".
Olisivatpa tienneet mitä käyn pääni sisällä läpi.

Maalissa olin ajassa 00:59:05.
Mitä?
Viime vuoden "leikkimällä" juostu Midnight Run aikanikin oli tätä parempi!

Vilkaisin maalissa Polariani. Ilmoitti keskisykkeeksi 176 ja maksimiksi 189!
Mietin että kenenkähän kellosta minä näitä sykkeitä katselen.



Samantien autolle päästyäni palasi sietämätön kylkikipu. Mieheni koetti pakottaa minua lääkäriin, en suostunut.
Puitiin huonoa juoksuani.
Koetettiin keksiä mistä kylkipisto johtuu. Ylirasituksesta?
Enkö ole malttanut kisakaudella palautua maltillisesti.

Selityksiä ja syitä.
Muistuttaisin itselleni; voittajat ei valita, valittajat ei voita.

Tulosluettelo puhuu karua kieltään. Minun nimeni perässä on aika, josta en ole ylpeä. Aika jota häpeän. Aika jota en tahtoisi kenenkään näkevän.

Nimeni on kuitenkin tuloslistalla.
En ole jättänyt menemättä kisaan.
En ole keskeyttänyt kisaa.

Säälittävää tai ei, minä jatkan juoksemista.
Minun nimeni nähdään jatkossakin lähtölistojen ohella myöskin tulosluetteloissa.