30. heinäkuuta 2015

Finntriathlon Joroinen 17.7.2015 Pikamatka (400,20,5)

Joroinen.
Minulle se oli aiemmin vain haave.
Kaukainen unelma, jonka tiesin joskus saavuttavani.

Viime vuonna kun naputtelin koneellani ilmoittautumisia kauden 2015 kisoihin, jouduin vetämään monta kertaa syvään henkeä juurikin ennen enterin painamista Joroisten kisan kohdalla.

Miksi?

Jos olen silloin pienenä tyttönä yhtään mitään triathlonista tiennyt, olen mieltänyt triathlonin "mahti" kisat juurikin Joroisille.
Niitä on hehkutettu, niillä on peloteltu ja niitä on voitettu.

Joroinen.
Se oli tässä ja nyt.

Olin ilmoittanut itseni sprinttimatkalle. Tuttu ja turvallinen jo. Tosin tajuanhan minäkin että juuri sprintit -pitäisi- vetää täysillä.
Säkylän jälkeen olin päättänyt että uskaltaisin Joroisilla laittaa ainakin uinnissa kaiken peliin.
Pyöräilyn tiesin heikkoudekseni, enkä ollut edelleenkään juuri pyörän selkään kavunnut, kuin kisoissa. Ihan oma vika taas.
Juoksua en ole koskaan pelännyt, tosin nyt ei jostain syystä odotuksetkaan olleet kovin korkealla. Juoksua on Joroisilla vain 5km, tavoite olisi kirmailla se alle 25 minuuttiin.

Kisapaikalla olimme todella hyvissä ajoin.
Kilpailunumerot, varustepussit, uimalakin, tägin ja muut varusteet kansliasta haettuani, menin yhdessä kaverini Tanjan kanssa kisainfoon. Infossa ei tullut yllättäviä asioita esille. Mieleni olikin yllättävän rauhallinen.

Kerkesimme mieheni kanssa käydä vähän kiertämässä expo aluetta. Ah, niitä kaikkia ihania tri varusteita mitä siellä olikaan.
Tutunnäköinen mies huitoi käsiään meitä kohti, Nurmelan Juha!
Juha oli juurikin tämä ironman (megaman) mihin tutustuimme Vierumäellä.
Juhalta sain taas ihan huippu neuvoja ennen starttiani. Juha myös kertoi itse vetävänsä seuraavana päivänä puolimatkan. Me innostuttiin tästä ja luvattiinkin tulla Juhaa kannustamaan. Siinä on kyllä huippu tyyppi!
Samalla Juha ihmetteli, miksen Tahkolla 15.8. starttaa jo puolimatkalla.
Starttaan "vain" perusmatkan. Huoh.

Puolimatkalaisten upeat mitalit!
Pyörän vein T1 vaihtopaikalle ihan ekojen joukossa.
Siinä joku toinen kisaaja kummasteli kolmea eriväristä vaihtopussiaan, minä sitten häntä niiden kanssa neuvoin, tiesin tasan tarkkaan mikä pussi tulee mihinkin.
Hassua muuten, oma kisajännitys kaikkosi heti kun sai neuvoa toisia.
Miehenikin huomasi tilanteen ja totesi että mulla pitäisi aina olla kisoissa joku neuvottava, niin en huomaisi itse stressata ja kärtytä :D

T1 vaihtopaikalla muutamat pyörät. Tämä kuva puolimatkan lähdöstä.
Märkkärikin meni jo sujuvasti päälle. Olin tosi iloinen vaaleanpunaisesta uimalakista jonka saimme. Tätä kelpaa valmennuksissakin käyttää :)

Minä ja Tanja odottelemassa uimaan pääsyä. Ehkä vähän jännitystä havaittavissa..
Olin tehnyt päätöksen että uimaan lähden ensimmäisten joukossa.
Niin tein. Sain heti alkuun hyvän paikan. Oli todella kiva ja helppo uida. Tiesin että matka on lyhyt, joten koetinkin pitää mahdollisimman pitkiä aikoja päätä vedenalla, enkä noussut koko ajan katsomaan missä seuraavat poijut olisivat. Miehet olivat startanneet hieman meitä ennen. Voi sitä tunnetta kun huomasin painelevani muutamista miehistäkin ohi.
Ilmeisesti johtui lyhyestä matkasta, mutta järvestä nouseminen ei saanut aikaan minkäänlaista huimaus/pyörrytys efektiä tällä kertaa.
400m uinti meni ajassa 8min 48sek. Taas voin vaan todeta että kovempaakin olisin päässyt. Mutta olin ok tyytyväinen.

Sieltä mä sinkoan. Tässä irrotan Polaria ranteesta.
Muistan juosseeni aikas kyytiä T1 vaihtoon.
Olinkin painelemassa suoraan pyörän selkään märkkäri päällä :D
Tässä kohtaa joku yleisöstä huusi että "märkkäri pois!" Katsoin omaani ja totesin että huuto oli varmaan juurikin mulle tarkoitettu. Pieni U-käännös ja omaa vaihtopussia hakemaan.
Taas sähläsin, taisin siinä hokea itselleni ääneen että "rauhotu".
Rauhoituin, vedin henkeä. Riisuin märkkärin, laitoin kellon takaisin ranteeseen. Puin pyöräkengät jalkaan, kypärän päähän ja numerolapun rintaan.
Oman pyöräni löysin heti. Olinhan niin monta kertaa tahkonnut päähäni sen tarkan sijainnin. Pyörä telineeltä ja juoksujalkaa ylämäkeen.

Pyörän selässä tuntui todella hyvälle.
Menin mielestäni todella hyvää vauhtia. Lähes koko ajan mittari näytti vähintään 30km/h.
En muista kuinka monta kilometriä tätä kesti, mutta jossain kohtaa tipahdin taas maanpinnalle.. Porukkaa alkoi ihan huolella lappaa ohi.
Päättelinkin että olin uinnissa noussut ihan ekojen joukossa ylös.. Mutta eipä se riitä kun tämä pyöräily ei kulje. En tule koskaan pelkällä uinnillani saamaan riittävää kaulaa muihin.
Hammasta purren koetin ottaa niitä ohittajia kiinni.
Muutamia ohituksia pääsinkin tekemään, mutta ilmeisesti kaikki ohittamani menivätkin viimeistään ylämäissä taas ohitseni.
Tätä pyöräilyä on ruettava nyt kunnolla opettelemaan!
Kaikenkaikkiaan pyöräily oli todella kivaa ja tuntui helpolle, muu jengi vain rullasi kovempaa, joten se latisti minua hieman.
20km pyöräilyä meni ajassa 39min 36sek. Enkä varmaan olisi päässytkään lujempaa.
Heikoin lenkkini.

Kuvasta huokuu se fiilis mikä mulla oli juostessa. Mulla oli siivet ;)

T2 vaihtopaikalla löysin heti oman pyöräni paikan. Sujuvasti juoksin urheiluhalliin sisälle, jossa minua odotti juoksukassini.
Pyöräkengät vaihtui lenkkareihin. Olen vakiintunut näillä lyhyemmillä juoksumatkoilla käyttämään Asicksen tri Noosa lenkkareitani. Ihanan nopeat kengät.
Juoksuosuudella aistin viimeistään sen kuuluisan "Joroisten hengen". Ihan mielettömästi porukkaa kannustamassa koko juoksureitin ajan. Välillä tuli tippa linssiin siitä kannustuksesta, mitä sain kokea.
Kiitos siitä yleisölle!

Oikeastaan koko juoksu tuntui lennokkaalle ja helpolle.
Jossain kohtaa matkaa meni kaverini Mervi minusta ohi. Meni muuten lujaa! Hetken mietin että hyppään "kyytiin", eli yrittäisin pysyä Mervin kannoilla. Ajatukseksi jäi, Mervi oli jo kaukana. Miten joku voisi vielä tässä vaiheessa juosta tuollaista vauhtia?

Maalialue häämötti. Ihana meteli raikasi alueelta korviini. Silmäkulmani kastuivat.
Tämän takia minä tätä teen. Ihan uskomaton fiilis! Sanat eivät riitä kuvailemaan tunnetta, mikä minut valtaa joka kerta kun näen maalin. Parhautta.

Lensin maaliin ;) 
Juosin 5km ajassa 30min 11sek, eli keskivertoa juoksuani huonommin.
Tähän en keksi mitään syytä, juoksu kuitenkin tuntui hyvälle.
Jatkossa tiedän että pitää vain painaa lujempaa.
Maalissa oloni olikin ihan "liian" hyvä, en ollut laittanut itseäni kunnolla peliin.
Miksi?
Ensimmäinen kisani Joroisilla, halusin kai varmistua, että todellakin pääsen maaliin! Halusin fiilistellä Joroisten henkeä ;)

Kokonaisaikana siis;
Finish Time
01:24:49
Overall :129 / 227
Gender :51 / 116
Categ :41 / 101
Race No :202
GenderFemale
CategoryYleinen
StatusFinished
ClubHelsinki Triathlon
Swim
00:08:48
Overall :76
Gender :23
Categ :17
Cycle
00:39:36
Overall :147
Gender :59
Categ :49
Run
00:30:11
Overall :146
Gender :61
Categ :50

Splits
Split Name
Time
Time From Prev Leg
O Pos
C Pos
G Pos
Swim00:08:4800:08:48761723
T100:12:2000:03:321012639
Cycle00:51:5700:39:361474959
T200:54:3700:02:401183953
Run01:24:4900:30:111465061

Täytyy sanoa että Joroisten kisa oli ehdottomasti kaikista starttaamistani kisoista ammattimaisin.

Jos ihka ensimmäinen starttini olisi ollut juurikin Joroisilla, olisin saattanut jopa harkita muutamaan kertaan seuraavia kisoja :D
Olihan tämä aika pelottavaa, ehkä jopa liian ammattimaista ;)
Tämä oli siis pelkästään hyvä asia tässä vaiheessa "uraani", osasin nauttia ammattimaisuudesta täysillä.
Ehkä vuosi sitten olisinkin vain ollut kauhuissani ;)

Mistään hinnasta en jättäisi vuoden 2016 Joroista välistä.
Puolimatkalle on päästävä!
Jääkin nähtäväksi onko ensimmäinen puolimatkani juurikin Joroisilla 2016..?

Paikathan myytiin heti loppuun tänä vuonna, joten aion olla ensimmäisten joukossa kun syksyllä ilmoittautuminen avautuu :)




13. heinäkuuta 2015

Säkylä triathlon 11.7.2015

Ihan super siistiä päästä taas sprinttimatkalle.
Tosin täällä Säkylässä on uinti lyhennetty 750.sta metristä 300.aan metriin. Pyörää 23,5km ja juoksua se 5km.

Säkylän kisaa en ollut (ainakaan omasta mielestäni) jännittänyt ihan yhtä paljon kuin muita jo startattuja saati tulevia kisojani.

Kisakamat valmiina. Tuttuun tapaan levitettynä olkkarin matolle.
Kisamatkalla. Super pirteinä. Not.
Aamupalaa en saanut taaskaan alas.
Mahakin oli aivan totaalisen sekaisin. No, tähän on jo totuttu.

Olimme kisapaikalla ajoissa. Ensitöikseni juoksin vessaan. Kauhukseni huomasin ettei kisapaikalla ollut kuin yksi vessa. Tästä ei kuitenkaan koetunut missään vaiheessa ongelmaa, ainakaan minulle.

Veskistä suuntasin kisakansliaan, josta sain kisanumeroni, ajanottotägin, uimalakin ja hienon Säkylä Triathlon paidan :)
Nämä kisoista saatavat tavarat (uimalakit, paidat, juomapullot yms..) on kyllä mun mielestä ihan huippu juttu! Arvostan.

Vaihtoalueella ei ollut merkattuja paikkoja pyörille, joten sain itse valita mihin kohtaan pyöräni sijoittaisin.
Olin tyytyväinen löytämääni vapaaseen paikkaan.
Laitoin merkille että kaikilla muilla oli pyörä satulasta kiinni tangossa.
En voi sietää että pyörä pääsee vapaasti liikkumaan suuntaan ja toiseen killuessaan satulasta.
Joten mun pyörä olikin ainoana kiinnitetty tankoon jarrukahvoista.
Hetken päästä huomasin jonkun toisenkin laittavan pyöränsä kahvoista tankoon.


Vahingosta viisastuneena aloitin märkkärin pukemisen jo hyvissä ajoin.
Mietin kyllä kannattaisiko 300 metrin uinnin takia edes laittaa märkkäriä, mutta päädyin harjoituksen kannalta märkkäriin.
Olisihan hyvä täysin rutiinin omaisesti saada märkkäri jatkossakin riisuttua päältänsä.



Kilpailijainfo pidettiin ulkona.
Info oli ihan mielettömän hyvä! Reitti näytettiin meille demomiehen avulla.
Eli demomies havainnollisti mistä reitti tulisi kulkemaan.
Tästä minulta ihan täysi kymppi!
Hauholla oli viime vuonna vastaavanlainen demo ja edes minä en olisi voinut mennä väärin, enkä mennyt :)



Uintikamat valmiina. Ihan just pääsee veteen!!
Vesi oli tosi kylmän tuntuista. Kuulin puhuttavan että mittarin mukaan olisi ollut +19C.
Tuntui minusta paljon kylmemmälle.
Tällä kertaa menin ihan eturiviin odottamaan lähtömerkkiä. Luotin mun uintiin.
Sain hyvän paikan uida. Tein tasaisen rennon uinnin. Hengitykset sujui ihan nappiin. Sain täysin oman tilan.
En saanutkaan kuin kerran jonkun nyrkistä naamalle.

Nousin vedestä hyvävointisena ylös, pääsin heti juoksemaan kohti vaihtopaikkaa.
Vedestä nousussahan mulla on ollut sellaista pyörryttämis- ja huimaamis ongelmaa aiemmin.

Äh, se huimaus alkoikin vaihtopaikalle päästyäni. Olin niin pyörryksissä etten meinannut löytää mun omaa pyörääni! Pyörin tovin ihan mun pyöräni edessä, mutta en vain tajunnut mennä sen luo. Huoh.

Märkkärin olin jo juostessa kiskonut puoliksi pois. Se lähtikin todella sujuvasti myös alaosastaan.
En todella ymmärrä mitä ihmettä minä siinä vaihdossa tunaroin. Aikaa meni ihan hukkaan vain minun haahuiluuni.



Pyöräreitti oli tasainen. Pääsin heti alussa muutamista jopa ohikin.
Toki sieltä vilahteli myös minun ohi pyöriä.
Vähän harmittaa kun reitillä ei ollut kunnon alamäkiä joihin olisin saanut nostettua vauhdit kunnolla. Tälläisen amatooripyöräilijän suuri lohtu ovat ne alamäet :D
Positiivista oli ettei ollut ylämäkiäkään, ainakaan pahoja.
Reitillä oli yksi ainoa kohta, jossa olisin saattanut mennä väärään suuntaan.
Y-risteys, eikä mulla tietenkään ollut aavistustakaan että kumpaanko suuntaan menisin. Onneksi siinä kohtaa oli yleisöä, niin oletin että he kyllä karjuisivat jos menen väärin.
Karjuntaa ei kuulunut ja jatkoin matkaa. Hetken rullattuani näinkin pari selkää edessä ja sain varmistuksen menneeni oikein.

Ilmeisesti keskityin tällä kertaa polkemiseen niinkin intensiivisesti, etten kerennyt jutella mun Bianchille.
23,5km  takana ja juoksujalkaa kiidin toiseen vaihtoon.
Siinäkin vähän "haahuilin", mutta lähdin kuitenkin reipasta vauhtia juoksemaan kohti juoksureittiä.

Vauhdikkaasti pyörältä juoksuun.
Säkylälle kiitos juoksureittien opastajista ja kalkkiviivasta :)
Koko juoksun ajan mulla oli suhteellisen turvallinen olo siitä, että pysyn reitillä.
Noin puolessa välissä juoksua aloin olla melkoisen varma siitä että minä olen viimeinen.. En nimittäin nähnyt muita naisia missään. Miehiä puuskutteli tuon tuosta vastaan juoksun kääntöpaikalta.
Pieni epätoivo.

Hetken siinä kipitellessäni alkoi naisiakin tulla vastaan. Koetin laskea vastaantulevat naiset, koska hehän olivat minua edellä.
Lopetin laskemisen viidennen naisen kohdalla :D
Maalia lähestyessäni alkoi enemmänkin naisia lappamaan vastaan.
Oho, minähän en ollutkaan viimeinen.
Pieni silmäkulmankin kostuminen havaittu.

Juoksuuni en ollut tyytyväinen.
Tiesin että olisin pystynyt niin paljon parempaan.
Koskakohan minä uskaltaisin laittaa itseni ihan oikeasti likoon ja ottaa niitä riskejä?

"Mittausvirheestä johtuen sprinttimatkan uintiosuus oli pituudeltaan n. 460 metriä.  
Kilpailujärjestäjät pahoittelevat virhettä."
OsuusVäliaikaEtäisyys (km)
Swim00:10:590.3
T100:02:49
Bike00:48:5623.5
T200:01:00
Run00:28:535
Loppuaika01:32:38
Kilpailun jälkeen meille selvisi että olimmekin uineet mainitun kolmensadan metrin sijaan 460 metriä. 160 metriä ilmoitettua enemmän. Tästä oli järjestäjän sivuilla informaatio ja pahoittelu. Minua tämä ei tosin haitannut yhtään. Päinvastoin!

Minulla jäi todella hyvä mieli käteen Säkylästä.
Puitteista, kisajärjestelyistä sekä omastakin suorituksesta. Toki tuo oma pyöräily aina jaksaa harmittaa, mutta ihan on oma vika kun en ole treenannut.

Veressä jalka tämänkin startin jälkeen. Pienestä ei valiteta tässä lajissa.


Kisojen jälkeen mulle iski armoton hammassärky.
Sinnittelin kivuissani sunnuntaihin, kunnes nosti kuumeen.
Olin vähän veto pois. Päädyttiin sunnuntai iltana hammaslääkärille päivystykseen, jossa aloitettiin juurihoito ja laitettiin väliaikainen paikka hampaaseen.
Alahampaastani oli paikka lähtenyt irti ja hammas tulehtunut.
Toivon todellakin että hammas kerkeää parantua ennen tulevan viikonlopun kisoja!

Hyvillä mielin ollaan menossa Joroisille :)

Finntriathlon Vierumäki 4.7.2015 (mun eka) perusmatka

Ihan ensimmäiseksi haluan puolustella ja selitellä ihmettelijöille kisarapsan myöhäistä ilmestymistä..
Tulin siihen tulokseen että kirjoitan Vierumäestä vasta sitten kun aika on kullannut muistot :D

Kaikkihan alkoi siitä kun olin (puolihuolimattomasti) laittanut itseni peruutuspaikka jonoon Vierumäen perusmatkalle..
Eihän minulla ollut tälle kaudelle (muistaakseni..) mitään aikomustakaan startata sprintti matkoja pidempiä matkoja.
Ilmoittautumisia tehdessäni oli Vierumäki kuitenkin jo täynnä, se kai antoi mulle jotain kummaa kiukkua; pakkohan minun oli sitten sinne päästä :D

Ihan hullua, minä, perusmatkalle.
uintia 1,5km, pyöräilyä 40km ja loppuun juoksua "kevyt" 10km.
Mahdotonta.

Toisaalta minä olen myös ehdoton siinä, että jos ihminen jotain tekee, niin tekee sen sitten kunnolla.
Ja onhan se nähty, mulle nyt vaan ei mikään riitä :)

Voitte muuten kuvitella että kisastressi ja kisakärtty on olleet ihan omaa luokkaansa tälle perusmatkalle valmistautumisessa.
Siitä en rupea sen enempää avautumaan, yhteenvetona kuitenkin totean, että olen ollut yksinkertaisesti kamala.
Mieheni on tästä täysin samaa mieltä.

Kisaan valmistautuminen oli osaltani (taas) esimerkillisen surkeaa.
Tässä kohtaa voisinkin leikkisästi todeta että lahjattomat treenaa.. Mutta hei hetkinen, juuri minä olen pyöräilyssä todellakin se lahjaton!

Tiesin Vanajanlinnan jälkeen, että pyörää pitäisi ulkoiluttaa nyt ahkerammin kuin koskaan.
Tätä en kuitenkaan tehnyt, pyörä oli koskemattomana koko viikon.
Satulaan minä halusin uusia hienosäätöjä. Halusin satulaa nostettavan, siirrettävän taemmas ja kallistusta vähän eteen.
Ihana mieheni teki kaikki säädöt valmiiksi ja kävi jopa testaamassa säädöt mun puolesta.
Näin meillä :D Ei ehkä ihan oikein tapa toimia?

Kisa-aamuna jo perinteeksi muodostunut mahan sekaisuus vaikeutti aamupalan syömistä.
Se taisikin jäädä kokonaan välistä.
Pakkasin mukaan energiageelejä ja urheilujuomaa. Toivoin että saan edes niitä jossain kohtaa alas. Vettä pystyin juomaan. Vierumäelle oli luvattu kovaa hellettä, joten vettä täytyi juoda paljon.
Itse en vain tässä kohtaa tajunnut, että juotu vesihän huuhtoisi mun elimistöstä viimeisetkin suolat pois.

Matkalla Vierumäelle taisimme pysähtyä ainakin kahdelle huoltoasemalle veskiin..
Jännitys ja runsas vedenjuonti.

Muistan muuten jo matkalla liikuttuneeni (ensimmäisen kerran) kyyneliin, kun radiosta sattui soimaan mun ihan all time favourite motivaatio biisi!

Perillä kisapaikalla mulle tuli taas se tunne; Tänne mä kuulun, tää on mun elämä.

Me oltiin tosi ajoissa kisakansliassa, ihan tovi vain jouduttiin jonottamaan.
Tykkään että Finntriathlon kisat on todella ammattimaisesti toteutettu. On ihan uskomatonta että minä olen täällä mukana. Taisin siinä liikutuksesta ja jännityksestä vähän kastella mun silmäkulmiakin. Onneksi oli aurinkolasit mukana :)
Kisakanslia palveli tälläkin kertaa erinomaisesti. Ihmettelin kun mulla ei ollutkaan kansliassa enää liutaa "tyhmiä" kysymyksiä esitettävänä. En itseasiassa esittänyt yhtään kysymystä.
Kokemus tuo varmuutta?

Kisainfossa meille kilpailijoille käytiin hyvin selkeästi kaikki ohjeet läpi.
Itsellänihän on aina ongelmia reittejen ymmärtämisessä, mulle ei vain voi koskaan liikaa toitottaa että montako kierrosta mitäkin lajia tehdään tai mistä se reitti kulkee.
Luulinkin että tällä kertaa saamani ohjeet olisivat olleet minullekin tarpeeksi selkeät..

Meillä kävi ihan mieletön tuuri, parkkipaikalla meidän viereen pysäköi sellainen "pro kisaaja" mies, Juha nimeltään.
Kuin vahingossa päätyi tämä Juha laittamaan mun Bianchin renkaisiin ilmaa.
Sain ihan super paljon hyviä neuvoja Juhalta mun starttiin.
Jännityskin lieveni hieman, kun sain ammattilaisen ohjeita pyörän renkaiden kovuudesta, energiageelien imeytymisestä, uimalasien huurtumisen ehkäisystä ja miljoonasta muusta tärkeästä asiasta.
Juha kävi läpi myös mun Polar V800 mittarin asetukset.
Melkein hävetti kun mun syke huiteli jo 96 tietämissä, ihan vaan siinä ohjeita kuunnellessa :D

Märkkäriä päälleni kiskoessa alkoi ihan mielettömät krampit oikeanpuoleisessa takareidessä.
Juha tiesikin heti valistaa, että olen mahdollisesti juonut liikaa vettä, suolat karanneet elimistöstä. Niinhän minä olin juuri tehnyt.

Sain ohjeet vetää puolisen tuntia ennen starttia yhden geelin naamaan. Sain myös tarkat ohjeet jatko geeleistä ja urheilujuoman nauttimisesta kisassa.
Minä olen todella skeptinen ottamaan ihmisiltä neuvoja vastaan, varsinkaan jos en kunnolla heitä tunne.
Täytyy sanoa, kun Juha käänsi jossain kohtaa meille selkänsä ja satuin näkemään hänen ironman tatuointinsa, olisin uskonut kaiken mitä tuo mies olisi mulle sanonut. The ironman.

Kyselin hänen aika tavoitettaan, hän sanoi ettei hän yleensä kisaa näin lyhyttä matkaa. LYHYTTÄ! Tämä matkahan on pitkä!
Siinä kohtaa toivoin että minäkin voisin sanoa perusmatkasta jonakin päivänä samalla tavalla; Lyhyt matka.

Kun viimein olin kiskonut märkkärin puoliksi päälleni ja olimme loikkineet uintipaikalle, kauhukseni huomasin että kaikki muut olivat jo vedessä.
Iski ihan tajuton paniikki, en meinannut saada märkkäriä enää yläosasta päälle.
Siinä minä sitä kiskoin päälleni miljoonan (siltä musta oikeasti tuntui!!) silmäparin tuijottaessa mua; Miks ei toi kilpailija ole järvessä kuin kaikki muutkin?






Järvessä mä vielä ihan nopsaan tsekkasin uintireitin, varmistin vielä vieruskaverilta että miten se reitti menikään.
Jäin tietoisesti ihan letkan hännille.
Miksi? Munhan piti jo uskaltaa mennä eteen! Seuraavassa kisassa sitten.
Summeri kajahti ja aloin kauhomaan.
Naamaan tuli kättä ja jalkaa. Joku yritti uida yli. Minä yritin uida jonkun yli. Nostelin tämän tästä päätäni vedestä ja katsoin poijut minne uisin.
Jossain vaiheessa pää oli ollut liian kauan vedessä ja olin hyvää vauhtia uimassa väärään suuntaan, onneksi sain äkkiä korjattua uintilinjani.
Ensimmäinen 750m meni todella kevyesti. Tiesin taas etten anna kaikkeani. En uskalla, edessä oli kuitenkin vielä 40km pyörää ja 10km juoksua. Pakko ottaa varman päälle.
Toinen 750m meni yhtä kevyesti.

Noustessani raastavaa rinnettä ylös vaihtopaikalle, näin mun mieheni matkalla.
Huikkasin että oonko viimeinen. En kuulemma ollut. Mä en tiedä miksi, mutta mä en kisassa katso taakseni ellei ole ihan pakko.



Vaihtoon tuhraantui taas turhaa aikaa.
Koppasin Bianchin telineestä ja meidän matka alkoi.
Treenaamattomuus kostautui heti.
En päässyt rullaamaan ollenkaan. Helle oli noussut jo varmasti +27 asteeseen. Neuvojen mukaisesti aloin vetämään urheilujuomaa. Siitä sain aina hetkeksi ylimääräistä vireyttä.
Pyöräreitillä oli muutama (minulle) todella raskas mäki. Mäkeä polkiessa vauhti oli kutakuinkin juoksuvauhtista.
Alamäessä koetin sitten laskettaa niin maan per*eleesti.
Tätä se oli koko 40km. Alamäet täysillä, ylämäet juoksuvauhtia ja tasaisella tankkasin juomaa. Keskarit tais olla jotain 25km/h, jos oikein muistan.
Huonoin ikinä.



Äh, mä muistan jutelleeni Bianchille. "Nyt meidän pitäis oikeesti antaa kaikkemme ja sekään ei nyt enää riitä". "Voisitko muuttua nyt eläväksi, niinku riemukupla leffan auto? Nii joo, ethän sä oo nähny sitä leffaa". "Kyl me jaksetaan, ei me jakseta, mä tiiän et sullaki on kuuma". "Tehään tää nyt vaan jooko.. pian ollaan maalissa".
Mun suu kävi lähes koko sen 40km. Tästä ei ole muuta sanottavaa kuin että kuinka idiootti täytyy ihmisen olla jutellakseen pyörälleen??

40km pyörää takana.
Pyöräilykengät vaihtuu juoksulenkkareihin.
Newbalancet oli päässeet tänään mukaan, ne tukee ihan huippu hyvin väsynyttä jalkaa.
En tiedä mikä tuki olisi ollut riittävä, mutta kyllä jalat oli kuin kaksi pökkelöä.

Joo-o, ne juoksureitit oli kyllä käyty todella tarkkaan läpi. Ne reitit oli myös merkattu kalkkiviivoin. Reitit oli jopa rajattu keltaisilla nauhoilla.
Ei.
Ei riittänyt mulle.
Ihan paniikissa huutelin yleisöön että minne hittoon mun pitää juosta?
Mun mies oli tietenkin tajunnut jo ajoissa ettei sen vaimo -ei niin- tule tajuamaan tätäkään reittiä ja olikin juuri siinä kohtaa huutamassa ohjeita, missä mulla ensimmäistä kertaa iski epätoivo.
Mun mies.

Helle oli ihan tuskainen. Matkani olin jaoitellut vesipisteeltä vesipisteelle.
Joka kerta otin vettä ja urheilujuomaa. Urheilujuomasta sain ainakin henkistä voimaa lisää.
Tosin kaikki henkinen voima romahti siinä vaiheessa kun tajusin että mun olisi aivan pakko kävellä muutamat ylämäet.
Mä en ikinä kävele!
Juoksukisoissa piruvie juostaan! Kävelykisoissa kävellään.
Mä olen aina sanonut ettei ihminen voi sanoa juosseensa marathonia, jos ei ole juossut koko matkaa. Et sä ole juossut maraa, jos sä olet kävellyt siitä vaikka yhdenkin kilometrin. Piste.

Minä siis sorruin kävelemään välissä.
Maailmanloppu.
Positiivista kuitenkin oli, että pienen kävelyn jälkeen pystyin jatkamaan juoksemista jälleen.

Juostessani (tai kävellessäni) minä sitten lupasin itselleni ettei minun tarvitsisi enää ikinä mennä perusmatkaa.
Nythän se on nähty ja koettu.
Se oli siinä.
Jatkossa voin mennä sprinttejä ja mahdollisesti siitäkin lyhempiä matkoja.
Taisin myös luvata etten enää ikinä juoksisi puolikasta, saati maraa!
En todella juoksisi.

5km juoksua takana, maalialueen kautta uudelle kierrokselle.
Apua, seuraamani kalkkiviiva loppui!
Saavuin urheilukentälle ja menin ihan totaaliseen paniikkiin. Huutelin yleisöön että minne mun pitää juosta. Yksi ainoa mies vastasi mun huutoon; huusi että tonne maaliin.
EI! En mä ole juossut kuin puolet vasta.
Samainen mies huusi että juokset maalin vierestä ja kierrät vasemmalta. Jatkat saman reitin uudestaan.
Kiitos! Kiitos sulle tuntematon mies!
Juoksin ihan oikein maalin vasemmalta puolelta.
Mietin että ei hel*etti, vielä toiset 5km.
Vesipisteellä näin mun miehen. Huikkasin sille että meinasin taas juosta väärin.
Ei yllättynyt.
Se kannusti että hyvään aikaan pääsen juoksussa. Nyt en tiennyt oliko tuo ollut sarkasmia vai suoranaista v*ttuilua.

Toisella kierroksella jouduin kävelemään ainakin yhden mäen.
Ohittelin muutamat selät, sillä välin kun lukematon määrää porukkaa ohitti minut :D
Ihan uskomatonta kuinka noilla mieskisaajilla riitti virtaa vielä juosta lähes täysillä.
Ihailin niitä. Olisin voinut koettaa päästä peesiin, mutta jalkani eivät totelleet.

Oikeesti, maali häämötti! Maali oli ihan tuossa!



Mä tein sen! Perusmatkan finisher, minä!




Maaliin tulon jälkeen menin hakemaan Bianchia vaihtoalueelta.
Bianchin kyydissä oli kolme hämähäkkiä.
Mies pääsi heti kuittailemaan hiljaisesta pyöräilyvauhdistani. "Hämähäkit kutoo seittejä Outin pyörään kun Outi on vähän kisaamassa".
Huoh.

Selitys on myös huonosti kulkeneeseen juoksuun:

Puhukoot yksi kuva enemmän kuin tuhat sanaa!


Kauheaa raastoahan se oli.
Kesän ainoa oikea hellepäivä ja minä vietin sen näin. Olisi kai sitä voinut vaikka makoilla rannalla ja syödä mansikoita.

Sanoinko ettei enää koskaan perusmatkaa?
Kotona katselimmekin jo mieheni kanssa puolimatkoja ulkomailta ;)

Tämä on meidän elämää.











1. heinäkuuta 2015

Mun (meidän) kesäkaveri nro 1; Kisakärtty

Se on kesä ja kisakausi taas.
Mulla ja mun miehellä, on ollut kunnia tutustua jo viimekesänä sellaiseen uuteen kaveriin.
Kesäkaveriin nimeltään kisakärtty.
Se asuu meillä koko kisakauden.

Mietinkin juuri että miten ihmeessä mä onnistun aina vain pahentamaan ja suurentamaan mun kisajännitystäni? Eikö kokemuksen pitäisi alkaa jo pikkuhiljaa sitä varmuutta tuomaan?
"Kokemus tuo varmuutta" ne sanoo..
Hölynpölyä.
Miten minä voin aina muuttua ennen kisoja vain pahemmaksi?

Helposti.

Tänä viikonloppuna toivon mukaan starttaan mun elämäni ensimmäisen perusmatkan.
-Toivon mukaan-
Eilen ainakin muistan useaan otteeseen sanoneeni etten kyseiseen kisaan ole menossa!
En nouse lauantaiaamuna pyöräni kanssa kisapaikalle meitä kuskaavan auton (ja miehen) kyytiin.

Juu, en ole menossa.

Mua jännittää niin paljon, että ihan normaalitkin asiat kärsii. Kisakärtty jotenkin onnistuu muuttamaan minun persoonaani..

Eilen odotin töissä ruokataukoa kuin kuuta nousevaa. Ruokatauon alkaessa tajusin ettei mulla ole yhtään mitään syötävää. Hetken kiukuteltuani, kipaisin kuitenkin kaupasta lasagnea.
Mieleni teki ihan hulluna myös suklaata, joten ostin sitäkin.

Lasagnen syötyäni muistin mun miehen tehneen mulle evääksi kanapastaa.
Siellähän se pasta odotteli työpaikkani jääkaapissa. Miten mä sen saatoin unohtaa?
No, säilyyhän se vielä huomiseen.

Esittelin innoissani ostamaani suklaalevyä työkaverilleni. Työkaverini katsoi mua hetken typerä ilme naamallaan; Outi, ethän sä syö suklaata!
Voi v*ttu, en syökkään.

Päivä pilalla.

Kotiin päästyäni mun oli tarkoitus lähteä juoksemaan.
Lauantaina juostun kympin jälkeen olin oikeastaan vaan huilaillut ja tankkaillut.
Käytännössähän tämä kohdallani tarkoittaa sohvalla leffan katselua, samalla syöden.

Tajusin siis että tänään olisi pakko juosta.

Eipä huvittanut yhtään.
En juossut.

Siinä sitten illan edetessä olin jo muuttamassa kotoakin pois.
Ai miksi?
No ärsytti. Ärsytti niin paljon se, etten mennyt juoksemaan.
Totesin etten tule lauantaina mahtumaan mun kisapukuuni, joten en voi mennä kisoihin, joihin en edes ole menossa, siispä muutanpa pois kotoa.

Käytökseni noudatti koko illan ihan tuota samaa linjaa.

Ilmoitin että on tosi kova nälkä. Mieheni kysyi että mitä minä haluaisin syödä? Pizzaa tai kebabia tekee mieleni, en kuitenkaan niitä aikoisi syödä, ilmoitin.
Hetken päästä toistin että haluan ruokaa.
Poikamme 6v antoi minulle tässä vaiheessa ohjeet; "äiti, sun pitää sanoa että mitä sä haluat syödä, ei sulle muuten voida sitä ruokaa järjestää".
Argh, tähänkö tää on menny? No, kebabia mä tahdon.
Ennen kun kerkesin lisätä lauseeni perään "etten mä sitä kyllä aikoisi syödä". Oli mun mies jo lähtenyt johonkin.

No tietysti; hakemaan sitä kebabia.

Söin sen kebabin hyvällä ruokahalulla tottakai.
Ruokailun jälkeen aloin panikoimaan, ettei märkkärikään enää tälläisen syömisen jälkeen taatusti mahtuisi mun päälle.

Olisin (taas) muuttanut pois kotoa, jos en olisi ollut niin väsynyt ja halunnut nukkumaan.

Mieheni seuraili hölmistyneenä touhujani ja kisakärttyäni.
Aamulla laitoin töistä miehelleni viestin, missä (taas) pyysin anteeksi kisoja edeltävää kamalaa käytöstäni. Pyysin anteeksi kisakärttyä.
Mieheni ilmoitti että on jo hiljalleen alkanut tottua kisakärttyyni ja tiesi myös että maaliviivan jälkeen olisin kuin uusi ihminen.

MINKÄ MAALIVIIVAN? En minä ole menossa sinne kisoihin!! Saati koskaan tulisi pääsemään maaliviivan yli!

..Ja taas me vietämme tämänkin päivän kisakärtyn seurassa.

En voi kuin tuntea sympatiaa mun miestä kohtaan kisa-aamuna..