31. toukokuuta 2015

Lauantai-illan juoksut



Juoksutakki;H&M, juoksuhousut;Stadium/SOC, kello;Polar V800, lenkkarit;Nike lunarglide 6.

26. toukokuuta 2015

Asiakaspalvelun (monet) kasvot

Kuvittele tilanne: Olet juuri saapunut töihin. Olet töissä hektisessä asiakaspalvelussa. Otat kaikki talon vieraat vastaan, olet näinollen talossa olevien monien yritysten "käyntikortti".

Puhelimesi soi, katsot ettei missään näy ihmisiä, joten voit nopeasti vastata puheluun.
Miehesi soittaa ja kertoo ajaneensa juuri kolarin.
Samaan aikaan ovesta saapuu ihminen sisälle, et kerkeä edes kysyä mieheltäsi mitä on käynyt, kun laitat puhelimen lähes refleksinomaisesti pois ja otat asiakkaan hymyssä suin vastaan.
Asiakkaan kanssa vaihdatte hymyn lisäksi muutamia kuulumisia; "niin ihanaa kun aurinko paistaa taas, jaksaakin taas paljon paremmin."

Samaan aikaan sun mielessä pyörii tieto sattuneesta kolarista. Onko sattunut pahastikin?
Takaraivossa koko ajan kuitenkin ajatus siitä, että mies kykeni kuitenkin itse soittamaan.
Hengenhätää siis tuskin on.

Pystyitkö pitämään hymysi yllä koko tilanteen ajan?
Tämä tapahtui minulle tänään.

Asiakkaan poistuttua soitan takaisin miehelleni. Saan nopeat lisätiedot kolarista; ei pahempia henkilövahinkoja onneksi.
Pian ovesta saapuukin lisää asiakkaita. Puhelin pois ja hymy naamalle.

Kun on valinnut asiakaspalvelutyön, on sitoutunut olemaan aina iloinen.
On osattava jättää oma elämä täysin työn ulkopuolelle. Kesken työpäivän saattaa kuulla todella ikäviäkin uutisia. Nämä asiat pitäisi ihan aina osata jättää sillä hetkellä noteeraamatta.
Hymyn pitää pysyä kasvoilla, vaikka jollain läheisellä oli toisaalla vakaviakin asioita päällä.

Meidän keskenmenon jälkeen menin töihin takaisin heti kun oli mahdollista.
Muutamat työkaverit kyselivät vauvasta. Asiallisesti kerroin että sitä ei ole enää. Tuntui todella kylmälle.
Minä jouduin jopa itse lohduttamaan muutamia ihmisiä, kertomalla että tämä on sitä elämää. Muutamille jouduin hokemaan että elämä jatkuu kyllä.
Annoinkin ihan varmasti itsestäni todella kylmän, tunteettoman kuvan.
Kotona sitten itkin mieheni kainalossa ja kertasin päivän tapahtumia.

Työssäni olen huomannut myös, että työt pitää osata jättää töihin.
Olisi helposti monen ihmisen ongelmat ja murheet kotiin kannettavana, jos niitä ei osaisi jättää työpaikkansa seinien sisäpuolelle.
Ei voi alkaa miettiä miten kenenkin elämä jatkuu meidän kohtaamisemme jälkeen.

On todella ihanaa mennä asioimaan paikkaan, jossa työntekijät oikeasti tykkäävät työstään ja osaavat jättää murheensa kotiin. On todella nautittavaa saada hyvää asiakaspalvelua; täydellistä asiantuntevuutta ja oikea palveluasenne hymyn kera.
Valitettavasti tämä ei vain ole itsestäänselvyys.

Minä yritän aina painottaa tuuraajilleni ja oppilailleni hymyn tärkeyttä.
Itse saan siitä jatkuvasti kiitosta ja monelle ihmiselle päivän mittaan ihan varmasti paremman mielen.

Hymyilläänhän kun tavataan!


22. toukokuuta 2015

Ihanat uudet maisemat

Eilen lähdettiin mieheni kanssa ihan nopsaan käväisemään kaupassa. Kameran otin taas mukaan, jos vaikka vahingossa sattuisi joku ihana kuvauspaikka löytymään.
Mun miehestä tulee tätä vauhtia ihan pro kuvaaja, kun saa ihan jatkuvasti kamera kädessä olla kuvauspaikkaa etsimässä.
Me aina nauretaankin kuvaillessamme, että olisipa taas tullut hyvä kuva, jos olisi edes ollut kunnon malli :D

Ihan sattumalta sitten löydettiinkin ihan meidän läheltä aivan uskomaton paikka! Vähän kuin sellainen salainen keijumetsä.
Rakastuimme molemmat tähän paikkaan.
Harmikseni mulla oli korkkarit jalassa, niin en päässyt kunnolla hyppelehtimään kiveltä kivelle.
Tuli myös pakottava tarve saada pukea märkkäri päälle ja lähteä uimaan tuonne virtaan. Vastavirtaan tottakai :) Älkää säikähtäkö, en mennyt.










                          Mun takki; Hollister, pusero H&M, housut Guess, korut Elvari ja Kalevala.

21. toukokuuta 2015

OOTD melkein kesä jo!

Niin ihanaa kun ilmat alkaa lämpenemään! Aurikolasit kaivettu kaapeista käyttöön. Kahvikin maistuu aina paremmalle ulkona.
Mun suosikkitakki; ruotsista ostettu Hollister <3 Ihanan kevyt kevät/kesätakki.

Oon ihan hullaantunut boy friend farkkuihin! Normaalisti mulla on aina jotkut tiukat leggarit jalassa. Nämä New Yorkerista.




20. toukokuuta 2015

Yhteisen elämämme ensimmäinen viikko; verta ja niitä suurimpia tunteita.

Tälle kesälle minulta on tulossa niin paljon juoksemista ja triathlonia käsitteleviä postauksia, että varmaan ihan mielellänne luette välillä näitä muitakin?

Tämä kirjoitus on ollut kirjoitettuna jo pitkään.
Olen itse huomannut palaavani tätä tekstiä lukemaan yhä uudestaan ja uudestaan.
Aina on tullut lukiessa hymy huulille.
Hieman vielä siivoilin tekstiä, en halua antaa meistä (lähinnä minusta) rivoa kuvaa.
Nyt uskalsinkin vihdoin painaa tuota julkaise nappia, joten pääsette tekin nauttimaan minun ja mieheni ensihetkistä.

Tässä teille nyt se tarina, joka muutti kahden ihmisen elämän;

Me tavattiin mun miehen kanssa ihan "varoittamatta". 
En ollut todellakaan etsimässä miestä mun elämääni, eikä mun mies ollut halunnut mitään vakavampia juttuja koskaan.
Mä vain satuin kävelemään (kuin siistii ois sanoo että juoksin hänen luokseen) hänen ohitseen, hän sitten pysäytti minut ja siitä asti me ollaankin oltu täysin erottamattomat. 
Jätän tässä kohtaa menemättä tapaamisillan tapahtumien yksityiskohtiin sen kummemmin. Siinä nyt oli puolin ja toisin sellaista toisen mustasukkaiseksi tekemistä. Jälkeenpäin naurattaa.

Meillä oli hyvät ennakkoasetelmat. Helsingin yöstä lähdettiin yhtämatkaa mun miehen silloiseen asuntoon. Baarin kautta mentiin, tanssilattialla nuoleskeltiin toisiamme ja kerrottiin toisillemme koko historiamme. 
Meillä oli ihan älyttömän hauskaa, vaikka vakavistakin aiheista illan kuluessa keskustelimme.
Ihan heti alusta asti tuntui, kuin oltaisiin tunnettu aina.

Mies sitten ilmoitti että haluaisi minut luokseen nukkumaan.
Tiesinhän minä että miehen mielessä oli ihan jotain muuta kuin nukkumista.

Yhdenyönjutut eivät kuulu minun maailmaani, joten taidan mennä turvallisesti kotiini nukkumaan.

Jotenkin minä sitten kuitenkin päädyin lähtemään tämän mielettömän ihanan ja maailman komeimman miehen mukaan. Tuntui jo näin pian etten halua olla sekuntiakaan erossa tästä miehestä.
Me nukutaan molemmat aina alasti, niin myös nyt. Tai siis emme me muiden kanssa nukkuneet, mutta toistemme seurassa heti alusta asti.
"Varustus" siis lyötiin heti tiskiin, se selittäköön teille kaiken. 
Toimikoot se myös puolustuksenani tässä tilanteessa. Minä kun en mitään yhdenyön juttuja harrasta!

Painotan vielä (huom äiti!); En ollut todellakaan mitään kumppania hakemassa, seksiseurasta nyt puhumattakaan! Enhän ollut valovuosiin edes kuullut sanaa seksi.
Hämärät muistikuvat aiemmista toiminnoista kuitenkin oli olemassa.
Kaksi kävelevää todistetta, joskus olen kyllä miehen kanssa ollut.

Minun alapääni oli siis täysin luonnollisessa tilassaan. Tämä tarkoittaa sheivaamattomuutta. Alapäässäni rellotti siis suurehko marsueläintä muistuttava karvapöheikkö.
Selitin siinä miehelle että "kun ei mun ollu tarkotus mitään seksiä.." 
Mies lohdutti, että sen hän olisi voinut päätellä jo pelkästään mun alusvaatteistanikin:
pöksyt mallia mummu.

Tunteet kuumeni siinä yön edetessä niin käsittämättömiksi, että pian me molemmat haaveiltiin jostain ihan muusta, kuin nukkumisesta.
Eihän siinä sitten nukuttu koko yönä.

Mies sitten jossain vaiheessa seuraavaa päivää kysyi että kai minä jäisin toiseksikin yöksi?
Ööö..tota..apua.. Vanhat meikit naamassa, paikat ihan hellinä jo, marsupöheikkökin...
Hah, onneksi olin luvannut mennä mun ystävän kanssa ruokatreffeille. Pelastus! 
Sovin miehen kanssa että näemme illalla, kun saan ruokatreffit pois alta.
Hymyssä suin painelin miehen luolta kotio siistiytymään. Toki matkalla soitin ystävälleni ja kerroin tästä uskomattomasta miehestä.

Sheivasin kaikki karvani. Myös tämän surullisen kuuluisan alapään "marsun".
Kaivoin kaikista seksikkäimmät alusvaatteeni mitä vain löysin ja meikkasin oikein pitkän kaavan mukaan. En malttanut odottaa yhteistä aikaamme.
Ystäväni kanssa ravintolassa jouduin oikein pähkäilemään, että mitä minä uskaltaisin syödä, olihan mulle tänäkin iltana (mitä ilmeisemmin!) luvassa taas sellasta ohjelmaa, ettei mahan turvotus sopisi ollenkaan kuvioon. 
Valitsin pihvin, huono valinta.

Mies tuli minua hakemaan, menimme hänen asunnolleen. 
Tulimme miehen kanssa siihen tulokseen, että haluttaisiin olla tämä lauantai-ilta ihan kahdestaan. 
Valittiin kauhuleffa, jota mies yritti kovasti seurata, minä tuijotin jumaloiden lähes koko leffan ajan maailman komeinta miestä. Maailman komein, kiistatta. 

Pihviateria oli tietenkin kerännyt valtavat määrät kaasua mahaani. Bonarina lisäksi vatsakipu, sillä yritin siinä epätoivoisesti vetää vatsaa sisään näyttääkseni hoikemmalle. 
Poistuin vessaan päästämään kaasuja vapauteen. 
Kamala säätö, vessan hana piti laittaa täysille, jottei mahdolliset äänet kuuluisi miehen korviin asti. Kaasut vapautettuani havahduin kamalaan hajuun, millä mä saan tän hajun pois? Miehen kylppärissä ei ollut paras mahdollinen ilmanvaihto. Ei ollut miehellä edes hiuslakkaa mitä olisi voinut tussauttaa ilmoille. Päädyin pesemään käsiä, saippuassa oli sentään tuoksua. Sai luvan neutraloida pahat hajut ilmoilta.
Tottakai siinä kävi niin, että heti minun jälkeeni mies paineli vessaan, kyllä hävetti.

Sunnuntaihin mennessä olimme jo käyneet molempien elämänkerrat lävitse. Kaikki asiat oli jaettu, puitu, pohdittu ja setvitty. Suosittelen muuten tätä; ei tarvitse enää jälkeenpäin alkaa kaivella mitään vanhoja asioita esille. 
Luonnollisena seurauksena näistä kaikista avautumisista, pitikin molempien hieman tahoillamme miettiä, että kannattaako tähän ylipäätänsä ryhtyä? Tosin taisimme tässä vaiheessa olla jo korviamme myöten rakastuneita toisiimme..

Viikolla sitten laitoimme toisillemme viestejä ja puhuimme puhelimessa. 
Työkuviomme eivät mahdollistaneet heti alkuviikosta näkemistä, saimme siis aikaa pohtia rauhassa.

Pohdinnan seurauksena ajelimmekin jo torstaina miehen mökille. Ihan vain kahdestaan, koko pidennetty viikonloppu.
Oltiinkin molemmat jo monta päivää odotettu että päästään taas toteuttamaan villejä fantasioitamme. Riettailemaankin oikein kunnolla.
Mulla tietysti menkat.
Annoin miehelle jo autossa informaation että mulla on sitten menkat. 
Kerroin myös että mua ne ei haittaa, mutta ymmärrän kyllä jos mies ei halua mitään kontakteja. 
Mies oli ihan ihmeissään.. "Siis häh? Voidaanko me silti panna vaikka sulla on menkat?" Oisitte nähneet sen ilmeen kun toistin ettei se mua haittaa yhtään! Voi sitä riemua! Oikein loisti koko mies!

Mökkiä, minne menimme, käyttää myös miehen vanhemmat ja sisarukset. 
Tämän takia pitikin meidän välillä olla hyvin luovia. Emmehän halunneet jättää menkkatahroja ympäri mökkiä.
Kylppäri toimi hyvin. Helppo pestä veritahrat pois, kukaan ei siis saisi koskaan tietää, missä kaikkialla siinäkin mökissä on tullut "kiintymystä osoitettua"(lasken taas tässäkin kohtaa sen varaan, että tätä blogia ei kukaan lue kuitenkaan). 
Jouduttiin siinä sitten erinäisiä huonekalujakin pesemään.. Lemmenhuuruissamme kun ei meille enää kylppäri riittänyt. 


Tämän (verisen) viikonlopun jälkeen meistä sitten tuli ihan oikea pari. 
Pari joka jakaa yhdessä kaikki ilot ja surut.
Pari joka tekee joka ikinen päivä toisesta maailman onnellisimman. Pari joka jakaa oman kodin ja lasten lisäksi yhteisen täydellisen arjen.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaiselle on se oikea jossain.
Toinen puolisko, joka tekisi sinusta kokonaisen.
Meillä kävi ihan mieletön onni, että löysimme omat toiset puoliskomme.
Olen tästä miehestä maailman onnellisin.




                                                Marraskuussa 2014 meistä tuli aviopari <3

19. toukokuuta 2015

Surkeiden sattumusten summa.

Hyvin suunniteltuhan on puoliksi tehty..

Mua melkein jo naurattaa tämä koko "kisa"kausi 2015.
Viime vuonna minulla oli kova uho, että juurikin tänä vuonna laittaisin kaikki ennätykseni uusiksi. Tavoitteeni olivat ihan pilvissä.
Valmennukseen satsattiin välillä enemmän, välillä vähemmän tosissaan. Kesän 2015 juoksu- ja triathlon kisat kiiluivat silmissäni.

Huhtikuulla tehty positiivinen raskaustesti kuitenkin muutti kaiken. Hyvällä tavalla.
Liikkumiseni ei enää millään muotoa muistuttanut edes etäisesti valmentautumista -yhtään mihinkään-.
Juoksin lähinnä (omaksi ilokseni) lyhyitä, ajallisesti pitkäkestoisia lenkkejä. Nautin.
Ehtisinhän minä vauvan syntymän jälkeen takaisin juoksupoluille ja kisaradoille.

Eräänä toukokuisena maanantaiaamuna lääkäri totesi ultrassa meidän vauvan kuolleen.
Elämä pysähtyi. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Epäreilu elämä. Sisälläni oli vain suuri määrä vihaa ja pettymystä.

Elämä kuitenkin jatkuu, niin sen täytyy mennä.

Minulla oli edelleen nimet mm finntriathlonin osallistujalistoissa.
Pikainen vilkaisu kisakalenteriin kertoikin, että kauden ensimmäinen puolimaratonini olisi juostava jo 6.6.
Tätä en ollut perunut.
Olisin tämän käynyt hölkkäilemässä vauva masussakin, mikäli olotila olisi sen sallinut.

Ennätystä en voisi kauden ensimmäiseltä puolikkaalta todellakaan odottaa.
Tavoite olisikin ettei vuoden 2014 ajat kovin radikaalisti huononisi.
Tämäkin tavoite tuntuu tällä hetkellä kovin saavuttamattomalta.
Kunhan selviäisin juosten maaliin.

Kävin jokin tovi sitten "testi"lenkillä. Tavoite oli pysyä juurikin noissa aiemmin juoksemissani puolikkaan ajoissa kiinni.
No en pysynyt.
Peruskuntoni oli yhtä huono, kuin aikana, jolloin en ollut koskaan juossut vaivaista kilometriä pidemmälle.
"Testi"lenkki. Ei mennyt ihan putkeen ei.
Pelkästään tälle "testi"lenkille lähtöä jännitin ihan hulluna. Ravasin veskissä tuon tuosta. Maha sekaisin ja sykkeet pilvissä.
Mies jo miettikin, että mitäs sitten kun oikeasti olisin taas kisoihin lähdössä.
No enpä uskalla edes ajatella.

Palautuminen tuosta 17km lenkistä kesti polarin mukaan 8vrk!
Tänään voin viidennen "palautumis"päiväni kohdalla sanoa, että taitaa polari olla oikeassa.
Eilen yritin juosta 2km; seurauksena takareisi krampissa..
Palautuminen jatkukoon.

Nyt on krampista huolimatta katse jo tulevassa viikonlopussa.
"Testi"lenkin totaalisen epäonnistumisen seurauksena on pikimiten juostava lisää ja lisää "testi"lenkkejä.
Kisakokemusta ja kuntoa on saatava äkkiä lisää.

Pohdinnassa olisi tulevalle viikonlopulle 10km kisa tai puolimara..
Ollaan pyöritelty eri vaihtoehtoja:
Viime vuonna testattu Naisten Kymppi  sai mun mieheltä äänen.
Olin kuulemma sanonut sen juostuani, että haluan ehdottomasti olla siellä mukana myös vuonna 2015. Tuollahan ei ole virallista ajanottoa, mikä kyllä vähentää omaa innostustani tapahtumaa kohtaan. Ihan huippu tapahtuma muuten!
Toisena vaihtoehtona olisi Tuusulanjärven maraton, jossa voisin valita juoksisinko 10km vaiko sen puolimaran. Virallisella ajanotolla tietenkin.
Kolmantena myös viime vuodelta tuttu Extreme Run. Tapahtuma vailla vertaansa.

Vaikea päättää. Itse olen ehkä eniten Tuusulanjärven kannalla, aina on niin ihana juosta uusissa maisemissa.
Vähän kyllä hävettää mennä huonontamaan vuoden 2014 aikojaan. Mutta tässä kohtaa kisarutiinia ei tule millään muulla tavalla kuin kiertämällä niitä kisoja.
Onneksi saan mun parhaimmat kannustusjoukkoni mukaan, minne sitten päädymmekään taas "kisa"kokemusta hankkimaan.






17. toukokuuta 2015

OOTD

Takki: Hollister. Korut: Elvari ja Kalevala. Muut vaatteet: H&M. Lompakko: Ted Baker. Kengät: New Yorker. (Hiukset värjäämättä ja meikit ite hutastu)


14. toukokuuta 2015

Elämän täytyy jatkua.

Täytyy syödä. Painoa mulla olis pudotettavana -10kg, joten ihan kaikkea ei sovi lohturuokana käyttää. 

Kulta harjoitteli uudella kameralla kuvaamista. Keväisessä luonnossa mielikin virkistyi.
Oma mieheni on parhain malli ikinä :) 

Shoppailu piristää kyllä aina. H&M löydöt. Vähän erilaisia vaatteita mitä olen tottunut käyttämään.

Omat suosikit; H&M boyfriend farkut :)

Viimeistään juoksu auttaa aina kaikkeen! Mulla on maailman parhaimmat kannustusjoukot myös <3

13. toukokuuta 2015

Enkelivauva.

Taas tuli huomattua että elämässä voi todellakin tapahtua ihan mitä vain.
Itse olen ihan aina ajatellut, että kaikella on tarkoituksensa.
Kaikki tapahtuu syystä.

Tätä kirjoittaessani olen kotona. Kotona, omalla sohvalla keskellä arkipäivää. Normaalisti olisin töissä. Tänään olen kolmannella sairaslomapäivälläni. Lapset ovat kotona kanssani, koska en halunnut jäädä yksin. Tyttäreni katselee vieressäni Barbie leffaa. Poikani on valmistautumassa jo ulos, jonne lupasin heidän kanssaan lähteä.
Olen niin järjettömän onnellinen noista pienistä ihmeistä, joita saamme mieheni kanssa päivittäin ihailla ja kasvattaa heistä tasapainoisia onnellisia ihmisiä.

Mikään ei taida olla itsestäänselvyys tässä elämässä.
Vielä viimeviikollakin näytti vahvasti sille, että meidän perhe kasvaisi yhdellä. Odotimme kovasti koko perheen voimalla tulevaa vauvaa.
Kesän kisat saivat väistyä kasvavan massun tieltä. Aluksi tästä oli hieman haikea mieli, mutta ihana uusi kasvava elämä piti kuitenkin ajatukset tiukasti itsessään. Ei tarvinnut miettiä mikä oli sillähetkellä tärkeintä.

Meidän varalle oli kuitenkin suunniteltu jotain muuta.
Maanantaina menimme ultraan. Makasin siinä selälläni lääkärin tutkiessa. Mieheni piti tiukasti kiinni kädestäni. Itse en nähnyt näyttöpäätettä, katsoin miestäni. Oli pitkään todella hiljaista. Lääkäri oli ihan hiljaa. Mieheni oli ihan hiljaa. Mieheni silmistä näin pelon. Miksi? Ei sen näin pitänyt mennä. Piti nähdä hymy, piti nähdä liikutuksen kyyneleet. Onnenkyyneleet.
Tämänhän piti olla onnellinen hetki.
Tunsin palan nousevan kurkkuuni ja kyynelten puskevan läpi. Paperi joka suojasi tutkimuspöytää kastui. Kastui minun kyyneleistäni.
Lääkäri sanoi ettei valitettavasti kykene näkemään mitään elon merkkejä kohdussani.

Saatiin lähete Lohjan sairaalaan. Kiireellisenä.

Itkettiin molemmat.
Halusimme mennä kodin kautta. Makasin hetken sängyllä mieheni kainalossa. Oikeastaan olin vain hiljaa. Mielessäni pyöri miljoonia ajatuksia. Mietin että mitä pahaa me olemme ikinä tehneet, että meille kävisi näin. Syyllistin itseäni, miksi oli pitänyt kertoa ihmisille raskaudesta.

Mieheni sanoi että me pääsemme yhdessä ihan mistä vain yli. Meillä on aina toisemme, tapahtui mitä tahansa. Me olemme aina perhe, me ja lapset. Mieheni sanat rauhoittivat minua.

Lohjalla oli ihan mielettömän mukavaa henkilökuntaa. Olimme osaavissa hyvissä käsissä.
Ultrattiin vielä kerran. Valitettavasti ensimmäinen ultraustulos oli ollut oikea. Ei elämää enää.

Lohjalta lähdimme kotiin. Mukanamme meillä oli kohduntyhjennystabletit. Nämä tabletit tyhjentävät kohtuni. Todella raakaa.
Sain myös vahvoja kipulääkkeitä. Mieheni kävi apteekista ostamassa minulle lisäksi ihan perus panadolia, hän kun tietää, että minulta pitäisi vähintäänkin olla pää irti, että sen vahvempia lääkkeitä suuhuni pistäisin.

Illalla toimimme lääkäriltä saamiemme ohjeiden mukaisesti. Tabletteja ei otettu suun kautta, vaan ne laitettiin mahdollisimman lähelle kohdunsuuta. Kuukautiskipuja muistuttavat kivut alkoivatkin aika pian. Pystyssä pysyminen oli vaikeaa. Mieheni saattoi minut mm veskiin ja takaisin sänkyyn. Kivut olivat ihan siedettäviä. Enkä tarvinnut panadolia vahvempaa lääkettä.

Seuraavana päivänä kaikki oli sitten ohi. Kohtuni tyhjentyi toivotusti.
Tuntui myös että mieleni ja pääni tyhjeni.
Todella vaikea yrittää edes käsittää näitä tapahtumia.

Lapsille kerroimme, että meitä suojelee nyt enkelivauva. Meidän enkeli pitää meistä kaikista huolta.

Mieheltäni kysyin luvan tähän blogiteksiin.
Ensin mietimme että on hyvä kirjoittaa julkisesti, niin ei jokainen erikseen kysele vauvasta. Kuitenkin olemme sitä mieltä, että jos joku haluaa kysellä tarkemmin, jos joku asia mietityttää, niin me mieluusti vastaamme. Jos siten voimme yhtäkin ihmistä auttaa, joka vaikka käy samoja asioita läpi.

Elämä jatkuu.
Kukaan ei ollut ostanut minun osallistumisoikeuksiani kesän kisoihin. Ihan syystä?

Tuntuu kuin aloittaisin kaiken ihan nollasta. En ole uskaltanut treenata juuri ollenkaan.
Lähinnä hölkkäillyt vain.
Nyt pitääkin laittaa itsensä ihan 300 prosenttisesti likoon, jotta kerkeää vielä jonkinlaiseen kuntoon ennen kisoja.
HHM 2015 olisi tarkoitus juosta 6.6. Tämän olisin juossut jokatapauksessa, mutta nyt varmaan ihan himpun verran enemmän tosissani?
Ekat finntriathlon kisat onkin jo 14.6. Ne hirvittää ihan kunnolla. Enhän ole uintivalmentajaakaan hetkeen edes nähnyt. Hänelle ajattelin soittaa, jahka käyn muutaman kerran ottamassa ensin altaassa tuntumaa.

Painoa kerkesin kerätä +6kg. Tämä pitää vauhdilla pudottaa. Uutta märkäpukua ei voi ostaa ennen painon normalisoitumista.

Eiköhän ajatukset ole nyt aika hyvin kanavoitu triathlonin ympärille.
Näin sen kuuluukin nyt mennä. Suremaan ei vain voi jäädä.
Kesän kisoilla on nyt suuri tehtävä. Nostaa minut ja meidät takaisin jaloilleen.

Mieheni ostikin mulle ihan super mageet uudet juoksuhousut.
Mun entistä kokoani tietysti. Kokoa ennen painoni nousua ;)