28. huhtikuuta 2015

Väännän veistä haavassa

Mietin että oli jokseenkin typerää paljastaa meidän vauvanodotusuutisia.. Kaikki on niin alussa vielä. Ihan mitä vain voi tapahtua.
Pelottaa kamalasti.
Mun lapset sanoo aina, ettei heidän äitinsä pelkää mitään. Ehkä tämä äiti ei vain myönnä pelkäävänsä.

Eilen Samun eskarin opettaja onnitteli tulevasta vauvasta. Samu lienee kertonut tai ope lukenut mun blogista. 
Sanoin mun miehelle, ettei olis pitänyt vielä kertoa kenellekkään. Olisi kerrottu vasta sitten kun maha olisi kunnolla alkanut näkyä.

Oon ollu tosi itkuinen koko ajan. En tahtoisi olla ihmisten ilmoilla ollenkaan.
Olen jo heti alussa kerännyt ihan turhaa painoa. Tuntuu että kaikki tuntemattomat supisee seläntakana ja nauraa.
Meinaan purskahtaa töissäkin itkuun, jos joku erehtyy kysymään miten treenit ovat sujuneet. Näytänkö mä siltä että olisin ikinä treenannut yhtään mitään.

Neuvolassa kysyttiin liikuntataustaa ja tottumuksia. Olisi tehnyt mieli vastata ettei ole.
Miten muka aktiiviliikkuja voisi näyttää tältä? Näin pöhöttyneelle.
Neuvolantäti varmasti rustasi papereihin että tämä äiti valehtelee, ei ole ikinä liikkunut, mutta kuvittelee olevansa joku urheilija.

Viikonloppuna olisi ollut ihan meidän kulmilla juoksukisat.
Kisa-aamuna mä leikittelin ajatuksella, että mitäs jos? Matkana olisi ollut puolikas.
Pelko kuitenkin vei voiton, mitä jos sykkeet olisikin nousseet liian korkealle? Mitä jos olisin juoksemisellani aiheuttanut vauvalle jotain?
Olisin toki juossut ihan omassa vauhdissani, niin kuin hyvälle olisi tuntunut. Ennätystä en olisi edes yrittänyt rikkoa.
Jätin menemättä.
Jälkeenpäin luin tuloslistoja. Harmitti. Mun oletettu aikanihan olisi riittänyt kärjen tuntumaan.
No, väänsin veistä haavassa. Totuushan olisi, etten välttämättä olisi jaksanut edes lyllertää maaliin saakka.

Mies tiedusteli viimeksi eilen, että koska menisin taas juoksemaan?
Uimassakaan en ole enää käynyt. Uikkarit ei mahdu päälle. En halua tälläisenä virtahepona näyttäytyä meidän hallilla. Ilmoitin etten enää juokse. En tee itsestäni naurunalaista höllymällä pitkin katuja.

Onneksi mulla on mun mies ja lapset. Ne jaksaa nostaa mut jokapäivä tästä hormonimyllerrysmasiksesta ylös. Ne jaksaa kehua mua, eivätkä välitä mun ylimääräisistä kiloista.

Päätin että juoksen tänään. Töistä kotiuduttuani lähtisin juoksemaan. Ilman mitään masisteluja tai tekosyitä.

Uskon ja toivon että juokseminen piristää minut ennalleen.

 



16. huhtikuuta 2015

Kel onni on, se onnen kätkeköön?

Sanotaan että onni on joskus pienestä kiinni. Minä olen sitä mieltä että onnellisuus lähtee ihan juurikin sinusta itsestäsi.
Ehkä onni ansaitaan. Onnen eteen täytyy tehdä töitä.
Mummoni sanoi aina: Kel onni on, se onnen kätkeköön. Ymmärrän tuon sanonnan varsin hyvin. Olen kantapään kautta oppinut, mitä oman onnellisuutensa julistaminen saa aikaan. Hoksaatteko te?

Tätäkin uhmaten haluan jakaa kanssanne minun onneani. Ihan vähän vain :)

Minä olen todella onnekas.
Minulla on rakastava perhe, maailman ihanin aviomies ja kaksi ihanaa lasta.
Viihdymme perheenä, rakastamme toistemme seuraa. Teemmekin mieluusti asioita perheen kesken.
Mieheni kanssa ikävöimme toisiamme jatkuvasti ollessamme erossa. Haluamme viettää kaiken mahdollisen ajan yhdessä. Olemmekin onnekkaita kun olemme löytäneet toisemme. Tämä yhdessä viihtyminenkään kun ei ole kaikille mikään itsestäänselvyys.
Yhä uudestaan me jaksamme ihmetellä pariskuntia, ketkä huitelevat omia menojaan, omien kavereidensa kanssa. Eivätkä osaa nauttia oman puolisonsa seurasta. Kurjaa.

Blogistani olette jo saaneetkin lukea, kuinka ihanaa on harrastaa yhdessä :D


Mieheni tuntee minut läpikotaisin. Luotan häneen tilanteessa kuin tilanteessa aina ihan sata.
Annoin miehelleni täysin vapaat kädet mm meidän talomme ostossa.
Hän tiesikin aivan tasan tarkkaan millainen meidän unelmakoti olisi. Siellä me nyt asustamme. Meidän perheen unelmakodissa.

Oma koti <3

Mun arkikin on aika ihanaa; työskentelenhän mun toiveammatissa.
Kyllä vain, vartijana.
Kun entisen elämäni kuviot menivät totaalisen uusiksi, seurauksena mm "pakko"muutto Helsinkiin, päätinkin heti toteuttaa minun haaveeni ja pääsinkin vartiointifirmaan töihin. Sillä tiellä edelleen. Monet pitää tätä ihan paskaduunina, minulle se on pala unelmaa. Miksi? Onko kysymys ihan puhtaasti vain asenteesta?

Olen onnellinen kun saan tehdä asioita joita rakastan. Rakastan mm juosta.
Superisti nautin juosta täällä uusissa maisemissa. Muuttomme myötä myös minun juoksureittini muuttuivat. Ennen oli tasaiset reitit, nyt on pelkkää mäkeä jokaiseen suuntaan :) Voi sitä ilon päivää kun pääsen sitten joskus kisoihin juoksemaan "tasaiselle" :)Varmaan rikon kaikki ennätykseni heti. Isona plussana mainittava myös ihan super ihanat tuoksut mun juoksulenkkejeni iloksi. Me nimittäin asutaan ihan purkkatehtaan vieressä. Ah, niitä tuoksuja mitä sieltä leijailee.


Muuttomme myötä onnistuin saamaan myös maailman parhaimman uintivalmentajan. Valmentajan, jota minäkin todella kuuntelen. Auktoriteetti kohdillaan siis. Tästä tuloksia toivottavasti nähdään tulevaisuuden kisoissa. Valmennuksista pidämme nyt vauvan tuloon asti taukoa, uin kuitenkin edelleen niin pitkälle kuin vain hyvälle tuntuu.
Mä luulen että tämä pikku salamatkustajakin on jo oppinut nauttimaan juoksemisesta ja uimisesta :)

Tiedän että (taas) tätä postausta lukevat ihmiset leimaavat minua vain entistä enemmän omahyväiseksi paskiaiseksi, kuka on saanut aina kaiken liian helpolla elämässään. Mietinkin että miksi minun pitäisi oikeastaan pyydellä anteeksi sitä, että olen onnellinen. Joku toinen ei välttämättä olisi onnellinen eläessään minun elämääni.
Ihmisen elämässä tulee aina vastoinkäymisiä, niitä on ollut minullakin. Tulee vieläkin. Mutta olen oppinut, että suremalla ei saavuta mitään. Ei myöskään toisia kadehtimalla.
Minä en kadehdi ketään. Siksi monet pitävätkin minua ylimielisenä ja itsekkäänä.

Pitää elää elämäänsä juuri niinkuin haluaa elää.
Jos voit unelmoida, voit myös toteuttaa unelmasi. Jos et ole tyytyväinen elämässäsi johonkin, tee asialle jotain.

Minä luulen että ulkopuolisia ihmisiä kuitenkin loppuviimein ärsyttää enemmän se valitus siitä, kun mikään ei ole hyvin, kuin siitä, että aivan kaikki on niin ihanaa :) Ehkä minä yritänkin sanoa, että nauttikaa niistä pienistäkin asioista elämässänne. Ensi kerralla kun tuntuu ettei mikään ole hyvin ja elämä potkii päähän, keskittykää ihan hetkeksi miettimään kuinka onnekkaita olettekaan. Jakakaa sitten se onni/onnenaihe muillekkin.
Uhmataan onnen kätkemistä.









14. huhtikuuta 2015

Kisakausi 2015. Parit muuttujat.

Mietin pitkään miten otsikoisin tämän kirjoituksen.

Kesän 2015 piti olla kaikkien aikojen triathlonkesä. Kisat ennakkoon maksettu. Seuran jäseneksi liitytty. Satsattu valmennukseen. Nautittu täysillä siitä mitä tehdään. Maratonille piti ottaa virallinen aika.
Puolikkaita maksettu. Ennätyksiä lähdettiin tekemään.

Tällä kertaa elämä päättikin jotain ihan muuta.



Mikään vahinkohan tämä ei ollut. Suunniteltu ja toivottu perheenlisäys <3
Naivisti tosin ajattelimme, kun jätimme pillerit pois, että josko vaikka heinäkuulla tärppäisi. Saisi ihan rauhassa kiertää kesän kisat. Toisin kävi.

Olemme maailman onnellisimpia. Koko perhe odottaa innolla tulevaa pikkuista. Lapset ihmettelevät massun pyöristymistä (joka ihan ennätys aikaisin alkoi paisumaan!) ja hekin juttelevat masulle.
Poikamme kielsi multa kahvin, tyttäremme kielsi jäätelön (miksi?) ja mieheni rajoittaa mun juoksemista. Koko perhe siis mukana :D

Kaikki tämä on niin alussa vasta, että olisi ollut parempi pitää tätä vielä ihan vain omana salaisuutenamme. Ollaan kuitenkin niin innoissamme, ettei maltettu olla hiljaakaan :)

Toivotaan että kaikki menee hyvin ja että saamme terveen pikkuisen joukkoomme.
Kisakauden lykkääminen on ehdottomasti tämän arvoista.

10. huhtikuuta 2015

Kun pikkusiskon puoliso ei miellytä.

Pohdittiin perheen (minä, mies, poika 6v ja tyttö 5v) kanssa tilannetta, miten pitäisi suhtautua jos ei tykkäisi toisen puolisosta ollenkaan.
Esimerkiksi jos pikkusisko ottaisi itselleen meidän mielestä selkeästi huonon puolison.
Sen syvällisempää analyysia tekemättä, tarkoitimme tässä kohtaa varmastikin puolisoa, joka kohtelisi pikkusiskoa huonosti, käyttäytyisi typerästi, eikä olisi hänen arvoisensa.

Ei hätää, pojallamme oli tähänkin asiaan ratkaisu, joka tulikin kuin apteekinhyllyltä:

"Jos pikkusisko ottaa itselleen joskus huonon poikaystävän, minä tiedän ratkaisun; minä vain hommaan itselleni jonkun tytön ja puetaan se sitten todella kauniiksi, niin sittenhän se huono poikaystävä lähtee sen kauniiksi puetun tytön mukaan".

Mielestämme idea oli loistava. Tällä "testillä" erotetaan jyvät akanoista.

Tässä kohtaa pikkusisko itki vuolasta itkua.