31. joulukuuta 2014

Niin niin huono häviäjä, että mun on aivan pakko voittaa!

Voittajat ei valita ja valittajat ei voita. Voittajat ei luovuta, luovuttajat ei voita.
Näitä lauseita olin jo tovin pyöritellyt mielessäni.

Monena aamuna mulla oli kello soimassa 5.00. Juoksukamat oli kasattu sohvalle, valmiiksi odottamaan aamulenkkiä.
Aamulenkkiä, jota ei koskaan tullut. Kellon pärähtäessä 5.00 soimaan, oli lenkille lähdön hurma ja motivaatio tipotiessään.
Välillä mun mies nousi sammuttamaan kellon. Välillä saatoin itse nousta vain toteamaan että ulkona sataa vettä tai vaihtoehtoisesti on liikaa pakkasta.
En juoksisi tänään, juoksen huomenna.
Huomista juoksulenkkiä ei koskaan tullut.
Halusin jäädä mun miehen kainaloon jatkamaan köllimistä.
Välillä kuulostelin orastavaa kurkkukipua..
Tekosyitä lenkin skippaamiseen oli miljoonia. No, ainakin yhtä monta kuin aamujakin.

Mulla on todella kova itsekuri. Ihailtava itsekuri. Näin monet ihmiset mulle sanovat.
Itsekurini näkyy mm totaalikieltäytymisenä alkoholista ja karkeista.
Mulle kannetaan töissä tämäntästä karkkia, suklaata ja millonmitäkin herkkuja.
Otan ne kohteliaasti vastaan ja roudaan ne sitten kotiin miehelleni ja lapsilleni.
Jouluna sain alkoholia, nämä menivät isälleni.
Mutta missä on se sama itsekuri aamulenkkien suhteen?
Sitä ei ole.

Mä olen huono häviäjä. Niin huono, että mulle riittää vain voitto.
En tarkoita että mun täytyisi (välttämättä) voittaa kaikki ensikauden juoksu- ja trikisat. Tarkoitan voittamisella itseni voittamista. Sen tavoitteen saavuttamista, minkä olen itselleni asettanut. Vanhan juoksuennätyksen alittamista, entistä pidemmän matkan juoksemista, painon pudottamista tiettyyn painoon..
Joskus jopa vain maaliin asti pääsemistä.

Eilen taas (tapani mukaan) olin skipannut aamulenkin.
En muista eilistä tekosyytäni.
Voisin korjata tilanteen illalla.
Töistä kotiin päästyäni taivaalta satoi lähes kaatamalla vettä. Tiet olivat loskaa täynnä. Samalla loskan alta pilkotteli jäätä. Niin huono juoksukeli että taidan jättää juoksemisen huomiseen..

Hetkinen! Mulla on tavoitteita, mulla on todella paljon tavoitteita.
Tekisi mieleni tässä kohtaa lisätä, että mulla on mahdottomiakin tavoitteita ensikaudelle.

Tavoitteet kiiluen silmissä, vaihdoin työkledjut juoksukledjuihin ja lähdin juoksemaan. Oli liukasta ja satoi kaatamalla, mutta minä juoksin. Nautin ihan jokaisesta askeleesta. Nautin hengästymisestä. Nautin jopa vesisateesta.
Juoksin reitin mitä en ollut ennen juossut. Nautin maisemista. Tosin matkalla oli sattunut yksi kolari, paikalla oli jo poliisi, ambulanssi ja paloautoja. Ilmeisesti niin liukasta, että kuski oli menettänyt autonsa hallinnan.
Mulla oli mun nastajuoksukengät jalassa, en tuntenut liukkautta vaan pääsin nauttimaan juoksusta.

7kilometrin jälkeen menin läpimärkänä kotiin. Huusin ovelta mun miehelle, että mulla ei enää koskaan tule olemaan ainuttakaan tekosyytä jättää juoksulenkkiä väliin.

Olenkin aina sanonut, että ainoa treeni joka jälkeenpäin kaduttaa, on tekemättä jätetty treeni!

Nyt mennään kohti tavoitteita, niitä mahdottomiakin.
Aamulenkit ovat jatkossa osa minun arkeani, sillä minä tulin voittamaan, enkä anna enää minkään seisoa sen tiellä.

Loppuun vielä teemaan sopiva loppukevennys, jonka törkeästi kopioin Facebookista:

"Nyt on taas se aika vuodesta kun laihdutetaan urakalla ja porukalla. Kun joku FB-kaverisi aloittaa laihduttamisen toimi seuraavasti:
1. Kirjoita henkilön nimi FB:n hakukenttään ja paina suurennuslasin kuvaa.
2. Valitse "estä" henkilön kansikuvan oikeassa alalaidan pudotusvalikosta.
Näin toimien vältyt seuraavan 2viikon ajalta taukoamattomalta ja turhalta -200g päivittelyltä. Sama läski se on vuodenkin kuluttua, ehkä vielä suurempi.
Voidaan soveltaa myös urheilullisiin tavoitteisiin pyrkiviin henkilöihin."

9. joulukuuta 2014

Aliharjoittelua kaatosateessa!

Eilen satoi kaatamalla vettä. Joulukuussa!
Osittain säästäkin jouhtuen, mun treenimotivaationi on tipotiessään.

Yritin eilen järjestellä tulevan kesän kisoja järjestykseen, saada sitäkautta motivaatiota. Ei tullut. Tuli kamala paniikki. Mun on nyt pakko saada otettua itseäni niskasta kiinni ja pakotettua itseni treenaamaan. Juoksemaan kaatosateeseen.

Väkisin pakotin itseni vetämään juoksutrikoot ja lenkkarit jalkaan. Tekosyyt väistyköön, nyt juostaan.


Sovittiin mun miehen kanssa että se lähtee käymään kaupassa ja samalla hakee meille nepalilaisesta ruokaa. Visioitiin että ollaan suht samaan aikaan kotona, kun lähdetään yhtäaikaa, mies autolla ja minä juosten.
Minun vielä etsiessä juoksuhanskojani, mies paineli jo ovesta ulos. Siinä kaappeja penkoessani vastaan pomppasi postinsaapumisilmoitus, jossa viimeinen noutopäivä oli viimeviikon perjantai! Soitin äkkiä miehelleni että kerkeisikö sen vielä hakea?

Istuin juoksukamat päällä sohvalle odottamaan miestä kaupasta. Miksi en tässä kohtaa lähtenyt vaan sinne ulos juoksemaan??

Mies tuli kaupasta. Poistuttiin samalla oven avauksella ulos.
Edelleen satoi kaatamalla! Mietin että voisin ihan hyvin mennä samalla autokyydillä sinne postille ja juosta sieltä kotiin. Juoksisin samassa ajassa, kun mies kävisi hakemassa meille ruokaa. Olisimme sitten yhtäaikaa kotona.

Postin pihassa jäin vielä autoon odottamaan, miehen poistuessa hakemaan pakettia. Niin oli lämmin auto. Ulkona näytti kamalalle.

Siinä vaiheessa kun mies palasi postista takaisin autoon, aloin vihdoin tajuta etten aio juosta kotiin..
Lähdin siis (juoksukamat ylläni) mieheni mukaan nepalilaiseen hakemaan ruokaa.

Laiskuus vei voiton. Kotona jätin vielä kompressiosäärystimet hetkeksi jalkaan.. Ikäänkuin fiilistelläkseni, olisin voinut olla juoksemassa. Melkein juoksin.

Sykemittarini piippaa; aliharjoitellut. Väännä nyt sinäkin veistä haavassa.


 

4. joulukuuta 2014

Paluu arkeen.

Mulla ei ollut varsinaisesti etukäteen tiedossa kauanko lepokauteni (ylimenokausi) kestäisi. Tästä syystä se sitten venyi ja venyi.

Ja taas venyi..

Eilen töistä kotiin tullessani nukahdin hetkeksi mieheni kainaloon. Siitä herättyäni mä jotenkin havahduin että nyt on jo joulukuu. Kevään ja kesän kisat lähestyy. Lisäksi oltiin ilmoitettu mut trileirille joulukuussa. Tässä kuussa! Apua!
Mieheni kysyikin varovaiseen sävyyn että pitäisköhän mun vaikka pikkuhiljaa rueta taas uimaan? Jos lähtisit heti, hän ehdotti.
Mä näin mielessäni mielikuvan siitä, että mun naulakossa roikkuvat uikkarit ei enää edes mahtuisi mun päälle.

Uimakassia pakatessa pistin mun miehen tenttaamaan että mitä mulla on mukana.
Uikkarit, lasit, lakki, pyyhkeet ja shampoot. Kaikki pakattu.
Uimakassissa oli valmiina kaksi 50sentin kolikkoa, ne muistutti minua hämärästi viime uintikerroista. Meidän hallilla lokerot toimivat 50sentin pantilla. Noista löytyneistä kolikoista tuli jotenkin kummallisesti hetkellinen usko tähän hommaan, täähän onkin hyvä juttu..?

Mua jännitti. En edes tajua miksi, eihän ne muut siellä tiedä etten ole kuukauteen uinut.
Reippaasti totuttujen rutiinejen mukaan rupesin uimaan alkulämppänä 300m kevyttä kroolia.
Kevyttä, helppoa ja ihanaa! Luulen (taas) näyttäneeni ihan oikealta uimarilta. Hengityksen kanssa oli vähän pientä ongelmaa, mikä sitten heijastuikin heti alkaneena päänsärkynä.


300m jälkeen jäin hetkeksi poustaamaan altaanreunalle. Jatkoin uimista hyvällä fiiliksellä, en laskenut uituja matkoja vaan nautin täysillä kloorista.

Mietin ensikesän kisamatkoja.
Miten mä ikinä uisin sen 900m, saati 1500m? Vieläpä suhteellisen kovassa vaudissa?
Hullua.
Mun uintivalmentajan on todellakin tehtävä ihmeitä.
Mun mies sanoikin että se huikkaa sille valmentajalle että mulle pitää sitten asettaa kunnon rajat ja kohdella mua kuin lasta komentaisi.
Mä tiedän että mulla on välillä käskyjen noudattamisessa sellaista pientä auktoriteettiongelmaa..

Kotiin hallilta päästyäni olin täynnä intoa, niin täynnä että lähdin vielä juoksemaan pikaisen 2km iltalenkin. Juoksin rennosti täysin omalla mukavuusalueellani. Tästä on hyvä palata maanpinnalle. Jos ajattelee että seuraava ylimenokausi on taas vuoden päästä, ei mulla (eikä mun miehellä) ole mitään hätää ;)