31. joulukuuta 2014

Niin niin huono häviäjä, että mun on aivan pakko voittaa!

Voittajat ei valita ja valittajat ei voita. Voittajat ei luovuta, luovuttajat ei voita.
Näitä lauseita olin jo tovin pyöritellyt mielessäni.

Monena aamuna mulla oli kello soimassa 5.00. Juoksukamat oli kasattu sohvalle, valmiiksi odottamaan aamulenkkiä.
Aamulenkkiä, jota ei koskaan tullut. Kellon pärähtäessä 5.00 soimaan, oli lenkille lähdön hurma ja motivaatio tipotiessään.
Välillä mun mies nousi sammuttamaan kellon. Välillä saatoin itse nousta vain toteamaan että ulkona sataa vettä tai vaihtoehtoisesti on liikaa pakkasta.
En juoksisi tänään, juoksen huomenna.
Huomista juoksulenkkiä ei koskaan tullut.
Halusin jäädä mun miehen kainaloon jatkamaan köllimistä.
Välillä kuulostelin orastavaa kurkkukipua..
Tekosyitä lenkin skippaamiseen oli miljoonia. No, ainakin yhtä monta kuin aamujakin.

Mulla on todella kova itsekuri. Ihailtava itsekuri. Näin monet ihmiset mulle sanovat.
Itsekurini näkyy mm totaalikieltäytymisenä alkoholista ja karkeista.
Mulle kannetaan töissä tämäntästä karkkia, suklaata ja millonmitäkin herkkuja.
Otan ne kohteliaasti vastaan ja roudaan ne sitten kotiin miehelleni ja lapsilleni.
Jouluna sain alkoholia, nämä menivät isälleni.
Mutta missä on se sama itsekuri aamulenkkien suhteen?
Sitä ei ole.

Mä olen huono häviäjä. Niin huono, että mulle riittää vain voitto.
En tarkoita että mun täytyisi (välttämättä) voittaa kaikki ensikauden juoksu- ja trikisat. Tarkoitan voittamisella itseni voittamista. Sen tavoitteen saavuttamista, minkä olen itselleni asettanut. Vanhan juoksuennätyksen alittamista, entistä pidemmän matkan juoksemista, painon pudottamista tiettyyn painoon..
Joskus jopa vain maaliin asti pääsemistä.

Eilen taas (tapani mukaan) olin skipannut aamulenkin.
En muista eilistä tekosyytäni.
Voisin korjata tilanteen illalla.
Töistä kotiin päästyäni taivaalta satoi lähes kaatamalla vettä. Tiet olivat loskaa täynnä. Samalla loskan alta pilkotteli jäätä. Niin huono juoksukeli että taidan jättää juoksemisen huomiseen..

Hetkinen! Mulla on tavoitteita, mulla on todella paljon tavoitteita.
Tekisi mieleni tässä kohtaa lisätä, että mulla on mahdottomiakin tavoitteita ensikaudelle.

Tavoitteet kiiluen silmissä, vaihdoin työkledjut juoksukledjuihin ja lähdin juoksemaan. Oli liukasta ja satoi kaatamalla, mutta minä juoksin. Nautin ihan jokaisesta askeleesta. Nautin hengästymisestä. Nautin jopa vesisateesta.
Juoksin reitin mitä en ollut ennen juossut. Nautin maisemista. Tosin matkalla oli sattunut yksi kolari, paikalla oli jo poliisi, ambulanssi ja paloautoja. Ilmeisesti niin liukasta, että kuski oli menettänyt autonsa hallinnan.
Mulla oli mun nastajuoksukengät jalassa, en tuntenut liukkautta vaan pääsin nauttimaan juoksusta.

7kilometrin jälkeen menin läpimärkänä kotiin. Huusin ovelta mun miehelle, että mulla ei enää koskaan tule olemaan ainuttakaan tekosyytä jättää juoksulenkkiä väliin.

Olenkin aina sanonut, että ainoa treeni joka jälkeenpäin kaduttaa, on tekemättä jätetty treeni!

Nyt mennään kohti tavoitteita, niitä mahdottomiakin.
Aamulenkit ovat jatkossa osa minun arkeani, sillä minä tulin voittamaan, enkä anna enää minkään seisoa sen tiellä.

Loppuun vielä teemaan sopiva loppukevennys, jonka törkeästi kopioin Facebookista:

"Nyt on taas se aika vuodesta kun laihdutetaan urakalla ja porukalla. Kun joku FB-kaverisi aloittaa laihduttamisen toimi seuraavasti:
1. Kirjoita henkilön nimi FB:n hakukenttään ja paina suurennuslasin kuvaa.
2. Valitse "estä" henkilön kansikuvan oikeassa alalaidan pudotusvalikosta.
Näin toimien vältyt seuraavan 2viikon ajalta taukoamattomalta ja turhalta -200g päivittelyltä. Sama läski se on vuodenkin kuluttua, ehkä vielä suurempi.
Voidaan soveltaa myös urheilullisiin tavoitteisiin pyrkiviin henkilöihin."

9. joulukuuta 2014

Aliharjoittelua kaatosateessa!

Eilen satoi kaatamalla vettä. Joulukuussa!
Osittain säästäkin jouhtuen, mun treenimotivaationi on tipotiessään.

Yritin eilen järjestellä tulevan kesän kisoja järjestykseen, saada sitäkautta motivaatiota. Ei tullut. Tuli kamala paniikki. Mun on nyt pakko saada otettua itseäni niskasta kiinni ja pakotettua itseni treenaamaan. Juoksemaan kaatosateeseen.

Väkisin pakotin itseni vetämään juoksutrikoot ja lenkkarit jalkaan. Tekosyyt väistyköön, nyt juostaan.


Sovittiin mun miehen kanssa että se lähtee käymään kaupassa ja samalla hakee meille nepalilaisesta ruokaa. Visioitiin että ollaan suht samaan aikaan kotona, kun lähdetään yhtäaikaa, mies autolla ja minä juosten.
Minun vielä etsiessä juoksuhanskojani, mies paineli jo ovesta ulos. Siinä kaappeja penkoessani vastaan pomppasi postinsaapumisilmoitus, jossa viimeinen noutopäivä oli viimeviikon perjantai! Soitin äkkiä miehelleni että kerkeisikö sen vielä hakea?

Istuin juoksukamat päällä sohvalle odottamaan miestä kaupasta. Miksi en tässä kohtaa lähtenyt vaan sinne ulos juoksemaan??

Mies tuli kaupasta. Poistuttiin samalla oven avauksella ulos.
Edelleen satoi kaatamalla! Mietin että voisin ihan hyvin mennä samalla autokyydillä sinne postille ja juosta sieltä kotiin. Juoksisin samassa ajassa, kun mies kävisi hakemassa meille ruokaa. Olisimme sitten yhtäaikaa kotona.

Postin pihassa jäin vielä autoon odottamaan, miehen poistuessa hakemaan pakettia. Niin oli lämmin auto. Ulkona näytti kamalalle.

Siinä vaiheessa kun mies palasi postista takaisin autoon, aloin vihdoin tajuta etten aio juosta kotiin..
Lähdin siis (juoksukamat ylläni) mieheni mukaan nepalilaiseen hakemaan ruokaa.

Laiskuus vei voiton. Kotona jätin vielä kompressiosäärystimet hetkeksi jalkaan.. Ikäänkuin fiilistelläkseni, olisin voinut olla juoksemassa. Melkein juoksin.

Sykemittarini piippaa; aliharjoitellut. Väännä nyt sinäkin veistä haavassa.


 

4. joulukuuta 2014

Paluu arkeen.

Mulla ei ollut varsinaisesti etukäteen tiedossa kauanko lepokauteni (ylimenokausi) kestäisi. Tästä syystä se sitten venyi ja venyi.

Ja taas venyi..

Eilen töistä kotiin tullessani nukahdin hetkeksi mieheni kainaloon. Siitä herättyäni mä jotenkin havahduin että nyt on jo joulukuu. Kevään ja kesän kisat lähestyy. Lisäksi oltiin ilmoitettu mut trileirille joulukuussa. Tässä kuussa! Apua!
Mieheni kysyikin varovaiseen sävyyn että pitäisköhän mun vaikka pikkuhiljaa rueta taas uimaan? Jos lähtisit heti, hän ehdotti.
Mä näin mielessäni mielikuvan siitä, että mun naulakossa roikkuvat uikkarit ei enää edes mahtuisi mun päälle.

Uimakassia pakatessa pistin mun miehen tenttaamaan että mitä mulla on mukana.
Uikkarit, lasit, lakki, pyyhkeet ja shampoot. Kaikki pakattu.
Uimakassissa oli valmiina kaksi 50sentin kolikkoa, ne muistutti minua hämärästi viime uintikerroista. Meidän hallilla lokerot toimivat 50sentin pantilla. Noista löytyneistä kolikoista tuli jotenkin kummallisesti hetkellinen usko tähän hommaan, täähän onkin hyvä juttu..?

Mua jännitti. En edes tajua miksi, eihän ne muut siellä tiedä etten ole kuukauteen uinut.
Reippaasti totuttujen rutiinejen mukaan rupesin uimaan alkulämppänä 300m kevyttä kroolia.
Kevyttä, helppoa ja ihanaa! Luulen (taas) näyttäneeni ihan oikealta uimarilta. Hengityksen kanssa oli vähän pientä ongelmaa, mikä sitten heijastuikin heti alkaneena päänsärkynä.


300m jälkeen jäin hetkeksi poustaamaan altaanreunalle. Jatkoin uimista hyvällä fiiliksellä, en laskenut uituja matkoja vaan nautin täysillä kloorista.

Mietin ensikesän kisamatkoja.
Miten mä ikinä uisin sen 900m, saati 1500m? Vieläpä suhteellisen kovassa vaudissa?
Hullua.
Mun uintivalmentajan on todellakin tehtävä ihmeitä.
Mun mies sanoikin että se huikkaa sille valmentajalle että mulle pitää sitten asettaa kunnon rajat ja kohdella mua kuin lasta komentaisi.
Mä tiedän että mulla on välillä käskyjen noudattamisessa sellaista pientä auktoriteettiongelmaa..

Kotiin hallilta päästyäni olin täynnä intoa, niin täynnä että lähdin vielä juoksemaan pikaisen 2km iltalenkin. Juoksin rennosti täysin omalla mukavuusalueellani. Tästä on hyvä palata maanpinnalle. Jos ajattelee että seuraava ylimenokausi on taas vuoden päästä, ei mulla (eikä mun miehellä) ole mitään hätää ;)





19. marraskuuta 2014

Ylimenokausi ja huippuvalkku!

Mulla on menossa jonkinlainen ylimenokausi. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että olen pitänyt taukoa treenaamisesta.
Tarkoituksenani ilmeisesti kerätä voimia ja intoa taas tulevalle kisakaudelle.
Levätä.

Tein päätöksen että ylimenokauteni olisi loka-marraskuun taite.
Noin kolmisen viikkoa.
Alkoi lupaavasti. Ensimmäiset kaksi viikkoa olin flunssassa. Ei olisi muutenkaan voinut mennä uimahallille tai juoksupoluille.

Turhautuminen alkoi näkyä pääni sisällä. Minusta tuli kärttyinen.
Treenikaudella ja kisakaudella olin tottunut vetämään suhteellisen suuriakin määriä hiilareita, nyt pienikin määrä hiilareita näkyi heti kropassa. Tästä tulin entistä kiukkuisemmaksi. En tykännyt tästä yhtään! Odotin koska tämä hullutus (lepääminen) loppuu.

Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin;
Minulle tämä ylimenokausi osoittautuikin suureksi itsetutkiskelun paikaksi.
Aloin nähdä koko treenaamiseni aivan uudessa valossa. Valossa.. Tajusin etten tee tarpeeksi duunia omien tavoitteideni saavuttamiseksi.

Sain myös kaikessa rauhassa miettiä tulevaa kisakauttani. Hyvin suuniteltuhan kuuluu olevan puoliksi tehty.
Mun rakas mieheni tuki mua taas ihan täysillä. On ehdottomasti sitä mieltä että kyllä mun on saatava urheilla jatkossakin. Odottaa hänkin että ylimenokausi menisi nopeasti ohi ja tapahtuisi paluu normaaliksi Outiksi.

Ylimenokaudella mulla oli kerrankin aikaa myös järjestellä asioita. Tavoitteiden ollessa pilvissä, täytyy jaksaa tehdä entistä kovemmin duunia.
Minä sitten päättäväisyyttäni järjestin itselleni ihan oman uintivalmentajan. Ja kuten kaikki tiedätte, mä en tyydy vähään, mulle kelpaa vain paras, niin nytkin. Tavoittelin taas kuuta taivaalta.
Onnistuinkin (en ymmärrä oikein itsekkään kuinka!) saamaan itselleni suomen parhaimman uintivalmentajan!  Tästä en vielä kerro enempää, pysyttepähän jatkossakin kuulolla :)

Flunssa jatkuu ja hääjärjestelyt vievät keskittymistäni vielä tovin. Mutta sitten aloitamme uuden valmentajan kanssa työstämään yhtä suurta unelmaani todeksi. En malta odottaa!!





13. marraskuuta 2014

Älä ikinä rakastu urheilijaan?

Rupesin pohtimaan että olisiko mun mies ikinä rakastunut urheilijaan?
Ei olisi.
Minä olin ihan tavallinen tyttö kun me tavattiin mun miehen kanssa. Kävin juhlimassa, siemailin viiniä, näin kavereita, enkä katsonut mitä laitan suuhuni. Minulla oli aikaa katsella leffoja ja kierrellä kaupoissa (tämähän ei ole jäänyt, aina on aikaa urheilukaupoille..)
Mieheni kaverit pitivät minusta, koska olin "tavallinen".

Jos olisimme tavanneet mieheni kanssa nyt, väitän ettei mieheni olisi rakastunut absolutistiin triathlonistiin. Pelkkänä sanahirviönäkin ihan kamala!
En käytä alkoholia ja katson todella tarkasti mitä suuhuni laitan. Tämä ärsyttää suunnattomasti ihmisiä.
Aikani kuluu juoksupoluilla, uimahallissa ja pyörän selässä. Kavereiden näkemisetkin ovat vaihtuneet kisamatkoihin ja pitkiin juoksulenkkeihin.

Tiedustelin tätä asiaa mieheltäni "Oltaisko me päädytty yhteen, jos me oltais tavattu vasta nyt?"
"Hmm, se riippuis ihan siitä kuinka kauan sä olisit jaksanut esittää mukavaa".
Mitäh? Esittää mukavaa?
Mies tarkensi että olisinko MINÄ välttämättä -enää- edes katsonut tuhannenpäissään huojuvaan mieheen?
En välttämättä.
Olisiko mun mies ryhtynyt suhteeseen mun kanssa, jos olisin heti kättelyssä ilmoittanut ajankäyttöni jakaantuvan tasan kolmeen osaan; uintiin, pyöräilyyn ja juoksuun.
Ei olisi.

Urheiluelämä vaatii ymmärrystä myös ystäviltä. Kisoja on kisakaudella joka viikonloppu, välillä myös arkipäivisin. Treenaaminenkin on jokapäiväistä. Lukuisat uimahallissa vietetyt minuutit kun eivät salli edes ystäville soittamista. Juoksulenkilläkin olen aina niin hengästynyt, ettei tulisi mieleenkään käyttää handsfreeta ja puhua juostessa.

Minä olen kuitenkin siitä onnekas, että olen saanut kaiken tämän tehdä yhdessä mun miehen kanssa. Hänkin on uhrannut lähes kaiken muun, vain siksi että me saadaan olla yhdessä.
Olen niin ylpeä kaikesta tuesta ja kannustuksesta mitä olen mieheltäni saanut. Se tuki on korvaamatonta. Saan tehdä asioita joita rakastan, rakastamani ihmisen kanssa <3

Harmiksemme ulkopuoliset ihmiset näkevät asian ihan eri tavalla. He eivät voi ymmärtää kuinka joku haluaisi vaihtaa baariviikonloput kisaviikonloppuihin?
Kisaviikonloput juurikin olivat meidän edellisen kesän huippukohtia. Paavo Nurmi maratonilta Turusta, lähdettiin laivalla suoraan Tukholmaan. Ihan mielettömän ihanaa, tuon reissun muistamme aina <3
Yhdistimme mökkireissuja kisojen kanssa samoille viikonlopuille. Ei oikein edes malteta odottaa ensikesää, tiedossa taas monia ihania kisareissuja.

Tätä elämäntapaa me ei voida kenellekkään alkaa puolustella, eikä meidän tarvitse. Meidän ei tarvitse selittää ihmisille miksi me haluamme tehdä juuri tätä, olla juuri tässä. Miksi me nautimme tästä niin paljon.
Tämä on meidän elämä, elämä jota juuri me haluamme elää.

Ehkä elo urheilijan kanssa todellakin vaatii himppusen normaalia enemmän kanttia?

7. marraskuuta 2014

Luovu kaikesta, saat juosta.

Luin viikonloppuna artikkelia, jossa kerrottiin että suomalainen kestävyysjuoksu on huonolla mallilla. Meillä ei (artikkelin mukaan) ole tarpeeksi potentiaalisia kestävyysjuoksijoita.

Innostuin heti! Tässähän on yksi potentiaalinen lupaus suomen kestävyysjuoksulle!
-Kuva otettu Hangossa juostun puolikkaan jälkeen. No, elossa.-
 
Syy löytyy treenaamisen "väärin"kohdistuksesta. Jos haluaa juosta pitkää matkaa, on treenattava pitkää matkaa. Maalaisjärkikin sanoo että jos haluaa juosta maratoneja ja ultramaratoneja, ei se oikein pelkästään riitä että juostaan se 5km päivässä.

Ilmoitinkin mun miehelleni, että nyt tästä hetkestä, tämä tyttö alkaa juosta viikossa sellaista 200 kilometriä.
Mun mies pohti hetken.. "Ööö, oisko hyvä alottaa vaikka niin, että juokset 50km viikossa?"
HÄH? Eikö se usko muhun yhtään?

Sitten se ryhtyi jakamaan niitä juoksukilometrejä seitsemälle päivälle. Seitsemälle. Mä vähän mietin tässä vaiheessa minne se mun lepopäivät hukkasi..

Ilmeisesti ihmisillä ei ole aikaa satsata juoksemiseen niin paljon kuin se vaatisi.
 Minä kyllä satsaan! Uhraudun, elän juoksulle. Luovun vaikka kaikesta muusta!

Aloitinkin jo heti silloin sunnuntaina. Juoksin 6 kilometriä. Tämä vei reippa 20 minuuttia. Toistin tämän myös muutamana muuna päivänä tällä viikolla. Ymmärrätte siis että tämän eteen todellakin luovuin -kaikesta-.

Kestävyysjuoksu. Kai nyt 20 minuutin suorituskin vaatii ja kehittää kestävyyttä?




 

5. marraskuuta 2014

"Onnellisuus lihottaa"

"Ei mulla ole aikaa kuntoilla, mulla on pieniä lapsia".
"Mä lihoin kun tapasin mun miehen, ollaan niin onnellisia".
"Mulle nyt jäi nämä raskauskilot, ei niitä saa millään pois".
"Mun mies ostaa mulle joka päivä karkkia, niin paljon se mua rakastaa".
"Kyllä naisessa pitää olla jotain mistä ottaa kiinni".

Kliseet jotka kaikki meistä ovat kuulleet.
Sosiaalisessa mediassa levitetään kuvia, missä poseeraa pullukka nainen, kuvatekstinä; "Naisessa pitää olla jotain mistä ottaa kiinni, luut ovat koiria varten".
Uutissivustoilla jyllää kirjoitus missä kerrotaan ihmisille faktaa; pullukat elävät onnellisemmassa parisuhteessa. Jos olet onnellinen, olet pullukka.
"Minulla on muodot, en ole mikään pakkasen raiskaama pulkannaru" säestää toisaalla ryhmä elämäänsä kyllästyneitä naisia, jotka painivat kilojensa kanssa, mutteivat onnistu niitä koskaan karistamaan.
Eikun niin, hehän olivat niitä onnellisia.

Ok, sä tapaat ihanan ihmisen, alatte seurustella. haluatte kyhnyttää sohvalla toistenne kainalossa tyyliin 24/7. Samalla mähkitte sipsiä, jäätelöä, limua, mahdollisesti bissee ja karkkia.
Jos satutte pääsemään sohvanpohjalta ylös näkemään kavereita, kuuluu näkemiseen oleellisena osana yleensä alkoholi (tyhjät kalorit). Kun haluatte oikein hemmotella toisianne, kannatte kaupasta herkkuja; sydänsuklaarasioita, vaaleanpunaisiavaahtokarkkeja, sydänmunkkeja, sydänleivoksia ja skumppaa (vaaleanpunaista). Näin näytätte toisillenne että rakastatte puolisoanne.

(Ennen niin) sporttinen mies alkaa seurustella pullukan tytön kanssa. Pullukka ei enää päästä miestä lenkille, koska se olisi heidän yhteisestä ajastaan pois. Pullukka kantaa miehelleen kaupasta selkävääränä (liikuntamuotohan se tämäkin!) pullaa ja sipsiä. Miehen juoksulenkit ja kuntosalitreenit ovat vaihtuneet leffailtoihin pullukan kanssa. Mies lihoo, hänestäkin tuli pullukka. Mutta ei hätää, mies on nyt onnellinen.

Raskauskilot on mystinen juttu. niitä ei saa pois. Raskaanahan pitää syödä kahden edestä!
Vauvan saatuasi masennut. Masentuneena et voi mennä ulos. Miehesi yrittää kaikin keinoin piristää sinua, lahjoo sinua päivittäin suklaalevyillä. Kun vauva nukkuu, sinä syöt. Vauvaa kun ei voi jättää hetkeksikään yksin, et pysty jumppaamaan vatsalihaksiasi takaisin kuosiin synnytyksen jälkeen, kun se vauva vaatii sen kaiken huomion (nukkuessaankin). Seksikään ei enää kuluta kaloreitasi, kun sekään ei enää vauvan saatua sinua jaksa kiinnostaa.
Onnellisuutesi on äärimmillään.

Pullukka tyttöystävä on kuulemma monestakin syystä parempi kuin laiha tyttöystävä; "Jos mies on seksin aikana aktiivinen ja nostelee kumppaniaan, on luonnollista, että mitä painavampi kumppani on, sitä paremmasta kuntoilusta seksi käy ".
Mun mies on hyvin hoikka, olisihan se kiva kun se menisi joka aamu töihin taas joku luu murtuneena. "Harrastin vaimon kanssa seksiä, sille on tullu taas muutamat lisäkilot".

Ootteko muuten huomanneet että laihat ja itseään kunnossa pitävät ihmiset ovat ns kaikkien yhteistä omaisuutta. Laihaa ruhoa arvostellaan häikäilemättä mediassa ja kaveripiireissä; "Sun vaimos on varmaan koko ajan kauheen kärttynen, kun se on niin laiha".
Kokeileppa arvostella pullukkaa.
Laihat ihmiset eivät syö mitään tai jos vahingossa syövät, oksentavat.
Minäkin olen saanut kuulla jo monta kertaa että kärsin automaattisesti syömishäiriöstä, kun en lähde kavereiden kanssa mäkkiin hampparille tai ahmi kaksinkäsin tyrkyttämiänne sipsejä. En myöskään syö ollenkaan karkkia; syömishäiriö, mikäpä muukaan.
En myöskään käytä alkoholia.
Aloinkin juuri pohtia että miten minä voinkaan olla näin onneton?

Säälitte myös minun miestäni, kyllä sillä on huonosti asiat. Elelee absolutistin urheilijan kanssa. Joutuu siis hänkin syömään terveellisesti, joutuu ravaamaan mun kanssa lenkillä ja uimahallilla. Voitte tuntea hänen ahdinkonsa; "Joutuu raukka monta kertaa päivässä panemaan tuollaista lautaa". Onneton mies. Varmasti eläisi onnellisemmassa parisuhteessa pullukan tytön kanssa.
 

Mieheni halusi ylläolevan paidan. Kielsin hankkimasta. En halua provosoida ketään.
 





31. lokakuuta 2014

Juoksijan tissit (juoksijan kylkiluut)

Mun kylkiluut on isommat kuin mun tissit. Ohessa vääristelemätön totuus:
Tissit pieneni 2 kuppikokoa juoksemisen aloittamisen jälkeen.
Mikäli oheiseen tekstiin on uskominen, tässä siis kirjoittaa tuleva maailmanmestarijuoksija:
Kylkiluuni muistuttavat push up liivien kanssa yhä etäisesti tissejä.

26. lokakuuta 2014

"hyvästi absolutismi! Sitäpaitsi juokseminen on ihan typerää"

Edellisestä puolikkaastani oli JO kolmisen viikkoa aikaa.
Hangossa juostu ihka ensimmäinen puolikkaani meni oikeastaan aika hyvin. Tästä seurauksena tiesinkin että minä kyllä pystyisin paljon paljon parempaankin.

Malttamattomuuttani en tietenkään voinut odottaa ennätykseni parantamista ensi kaudelle, vaan halusin juosta mahdollisimman pian puolikkaan alle kahteen tuntiin.

Edellinen puolikkaan aikani oli 02:02:47.
Nyt olinkin ihan varma, että reippaasti alle kahteen tuntiin tulisin juoksemaan kauden 2014 ennätykseni.

Yöuneni olivat jääneet koko menneellä viikolla todella vähiin.
Treenaamiseni oli ollut kovin uinti painotteista (eikä sekään kulkenut), juoksemaan en ollut päässyt/kerennyt. Tämä tottakai kiristi omia hermojani ihan liikaa.
Ainoa kohdalleen osunut asia oli ravinto, sen suhteen oltiin puhtailla vesillä. Hiilaria hiilaria!

Lauantaina eli kisa-aamuna oli taas aikainen herätys. Yllätys yllätys, unet olivat jääneet noin viiteen tuntiin.
Heti herättyäni tunsin kurkussani pikkuisen kaktuksen. Ei, en voi olla nyt kipeänä!
Kuulostelin oloani aamupalalla ja olo kuin ihmeenkaupalla parani.
Lähdimme siis koko perheen voimin ajelemaan kohti Kaarinaa.

Sää oli kylmä. Välillä satoi vettäkin, mutta sade onneksi loppui kilpailunumeroa hakiessani. Kaikki vaatteet ja muut varusteet olinkin miettinyt tarkkaan. Jätin Asicksen lenkut kotiin ja otin Mizunot messiin. Mizuissa on huomattavasti kivempi juosta jos sataisi vettä.
Mun mies oli ostanut mulle myös aidon Camelbakin (juomareppu) ja uudet lämpimät juoksuhanskat.
Matkalla autossa olin myös hionut mun soittolistan vimpanpäälle kuntoon, täyteen "voimabiisejäni". Varustuksesta ei siis ainakaan jäisi menestys kiinni.

Sykkeeni oli kisapaikalla normaalia kisatilannetta alempana.. Ihmettelinkin tätä ääneen mun miehelleni. Emme keksineet tähän mitään selitystä.
Olo oli hyvä. Flunssaa ei tuntunut lähes yhtään ja mahakin oli ihan rauhallinen. Starttaamaan pääsinkin suht hyvällä mielellä.

Aika kamalaa. Ensimmäiset kilometrit olivat ihan yhtä tuskaa.
4km kohdalla olin varma ettei tästä tulisi yhtään mitään. En tiedä mikä oli mennyt vikaan, mutta juoksu tuntui todella todella pahalle. Itku kurkussa laskeskelin etten todellakaan kehtaisi enää kääntyä ympäri ja lähteä kävelemään takaisin. Tein päätöksen että yritän juosta 10km täyteen ja jään siinä sitten huomaamatta pois kisasta. Tein siis päätöksen keskeyttämisestä. Minä!
Kaarinan reitti oli suunniteltu siten, että melkein sama reitti (pientä poikkeamaa lukuunottamatta) juostaisiin kahteen kertaan. Eli 10km ja 21.1km maali sijaitsivat samassa paikassa.

Kaikenmaailman ajatukset valtasivat pääni. Mietin että miksi minä tätä teen? Miksi juoksen, kun olen siinä näin surkea. Miten minä ensikesän triathlonkisoissa jaksaisin muka uinnin ja pyöräilyn lisäksi juosta yhtä metriäkään. Usko omaan suorittamiseen oli jostain syystä kokonaan kadonnut.
Mietin miksi olen uhrannut tälle urheilulle ihan kaiken? Miksi olen jättänyt alkoholin kokonaan ja laiminlyönyt kaikkia kavereitani?
Kaikki tämä "vain" urheilun takia.
Tällä hetkellä tuntuu että ilmeisesti aivan turhaan. Sanoisinko nyt absolutismille hyvästit? Juoksisinko enää koskaan?
Kävikö pahin pelkoni toteen? Teenkö jotain mitä en koskaan uskonut tekeväni? Luovutanko?Keskeyttäisinkö minä oikeasti tämän kisan?
8km kohdalla olin jo itkenytkin kaksi kertaa. Tuskan lisäksi siis. Olin parahtanut liikutuksesta itkuun, oikeastaan onnenkyyneliin..
Olin sattunut näkemään matkanvarrella vanhemman pariskunnan, jotka käsikynkässä juoksivat yhteistä matkaansa. Voi että, ehkä mekin joskus minun mieheni kanssa <3

Siinä sitten kuin huomaamatta alkoivat ajatukset päänsisällä selkeytyä ja fiksuuntua.
Olin taas ylpeä absolutismistani ja uskoin itseeni urheilijana.
Askelkin alkoi menemään todella kevyesti eteenpäin. 10km kohdalla ei käynyt enää mielessäkään luovuttaa, oli oikeastaan niin kivaa juosta, että lisäsin vähän vauhtiakin. Kellon mukaan olin kiinni omassa ennätysajassani.
Mulla oli Juomarepun lisäksi energiageeliä mukanani. 15km kohdalla imaisin geelit naamaan. En kyllä huomannut mitään vaikutusta geelin nauttimisesta. Mutta kukaties millainen olo olisi ollut
ilman geeliä. Reippaasti painelin menemään kohti maalia. Tällä kertaa loppukilometrit tuntuivatkin paljon kevyemmille kuin edellistä puolikasta juostessani. 
Taas mielessäni totesin, että kyllä tämä on ihan mun juttu tämä juokseminen!

Maaliin otin vielä pienen loppuspurtin. Maalissa oli myös minun perheeni minua kannustamassa. Olin ottanut kuulokkeet korvilta jo kilometriä ennen maalia, että voisin täysillä fiilistellä mulle osoitetuilla kannustuksilla. Kuulin selkeästi kun mun tytär huusi että "hyvä äiti!"

Mun mies juoksi halaamaan mua maaliin. Sanoi että hyvin juoksin. Oma kello näytti juostuksi matkaksi 21.16km ja ajaksi 2:01:48.

Äh, pettymys. Tavoitteena oli alle kaksi tuntia! Miksi minä en pystynyt siihen? Kaikki palasethan oli kohdillaan.

Viralliseksi tulokseksi oli kirjattu 2:01:54.
Hetken sulattelin pettymystäni, mutta toisaalta, ennätys tuli kuitenkin. Mikä tärkeintä, motivaationi palautui (säilyi). 
Innolla odotan ensi kautta! 
Tätä minä haluan tehdä, tätä minä rakastan. Tämä on minun juttuni. 


22. lokakuuta 2014

Mä valitsin juosta, koska luulin etten osaisi muuta..

Hangon itämerimaratonin puolikasta kitkuttaessani (juostessani) muistaakseni vannoin etten ikinä enää juokse puolikasta.
Maalissa noin parisen minuuttia oltuani, mä heräsin tähän todellisuuteen ja päätin että juoksenhan! Juoksen ensikaudella vaikka kuinka monta puolikasta, joka kerta aikaani parantaen (ei tänne leikkimään ole tultu!).
Näin siinä sitten taas kävi, etten minä mihinkään seuraavaan kauteen malttanut odottaa. ilmoitettiin mut jo 25.10. puolikkaalle. Ensi lauantaina.

Kauhun sekaisin tunnelmin odottelen lauantain juoksua.
Vierumäen leiriltä nimittäin sain erittäin hyvää juoksuopetusta, jota olenkin orjallisesti noudattanut. Tämän seurauksena reiteni eivät ole enää ollenkaan kipeät, pohkeet tosin hieman..
Olen myös järjestelmällisesti kasvattanut keskinopeuttani. Tavoitteet ovat siis korkealla, mikä tietenkin lisää paineitani vaan entisestään. Eikö oppien pitäisi juuri helpottaa ja tuoda varmuutta?

Vatsa on ollut nyt todella kummallinen, kramppaillut ihan pieniäkin lenkkejä juostessa. Mitä jos kisoissakin krampit alkavat jo 5km kohdalla? Täysin vastenmielinen ajatus joutua joskus keskeyttämään juoksunsa. Se ei ole vaihtoehto.

Pakkasten tultua kuvioon mukaan, on mulla mennyt ensimmäiset juoksut ihan harakoille.. Juoksujen perusidea on ollut totuttaa keuhkoja kylmään ilmaan ja etsiä oikeanlaisia vaatteita. Milloin on liikaa päällä ja milloin liian vähän. Melkein poikkeuksetta mulla tosin on ollut aina liikaa vaatetta. Pitäisi uskaltaa laittaa vähän vähemmän, mutta mulla kun yleensä on aina kylmä, niin pukeudun varmanpäälle.
Romahtaako mun maailma jos en pysty juoksemaan toistamiseen aikaa, jonka juoksin ensimmäisen puolikkaani kohdalla? Tyhmä kysymys.
Mä tiedän että mun maailma romahtaa, jos en kykene alittamaan Hangossa tekemääni aikaa!

Tällä viikolla olen kerennyt juosta lyhyttä lenkkiä maanantaina ja tiistaina. Juoksin ylämäkeä, oikein hyvällä keskivauhdilla.
Kisakutsusta luettiin, että kisoissa pitäisi olla aika tasainen reitti, joten taas kerran; odotukseni ovat korkealla.
Tänään ainakin uin ja juoksen. Torstaina uin ja perjantain pidän suht kevyenä. Lauantaina en erikseen juokse aamulenkkiä. "Lenkkeilen" sitten kisassa.

Omassa yksityiselämässä on nyt (taas) menossa suurien muutosten ajat, vähän stressaankin, mikä ei ollenkaan enää sovi mulle. Onko sitten koskaan sopinutkaan?
Paras stressin ja turhautumisen poistaja taitaakin olla juurikin juokseminen.
Voi kuulkaa olla, että jos lauantaina olen todella kiukkuinen ja todella vihainen, juoksen oikein super lujaa koko puolikkaan. Tervetuloa uusi ennätykseni!

Mun mies näytti mulle kännykästään alla olevaa kuvaa tänä aamuna:
"Jos sulla ei ole mitään kivaa sanottavaa, mene juoksemaan". Mietin että mitäköhän mahtoi taas tarkoittaa?

17. lokakuuta 2014

Puolisot (voivat yrittää) harrastaa yhdessä

Luonnollisena seurauksena minun triathlonelämäni myötä, myös mieheni on innostunut (on joo tosi innostunut; pakottamaan joudun!) urheilusta. Mikäs sen ihanampaa kuin harrastaa yhdessä?

Mies aloitti juoksemaan tänä kesänä. Tai aloitti.. Juoksi pari kertaa.
Hankki hän kuitenkin itselleen NE juoksuhousut, lenkkareita.. ym juoksemisessa tarvittavaa rekvisiittaa.
Olin niin ylpeä mun miehestä.

Kunnes..
Yhtenä iltana olin lähdössä juoksemaan, mies tiedusteli mukaan pääsyä. Tottakai mulle seura kelpasi. Kerroin miehelle ohjeet (oon aika kova tyttö jakelemaan ohjeita); juostaan ihan rauhallista vauhtia alhaisella sykkeellä noin viitisen kilometriä.

Jo ekassa ylämäessä mies lähti painattamaan täysiä (sen täysiä; lähti ku juoppo sohvalta urheiluruudun aikaan). Mä puuskutin perässä. Jossain kohtaa matkaa mies hävisi kokonaan näköpiiristä, pinkoi minkä kintuistaan ehti.
No, olinhan mä tottunut yksin juoksemiseen.

Kolmen kilometrin jälkeen mies löytyi puuskuttamasta tienreunasta ammattimaisesti polviinsa nojaillen.
Vahingoniloisena huikkasin että vielä toinen kierros, niin saadaan se sopimamme reippa 5km täyteen.

Ei kuulemma pystynyt.
Tässä vaiheessa kertasin alussa antamani ohjeet -piti mennä rauhallista vauhtia-.
Mies: En mä voi juosta ton hiljempaa.
Selvä! Juoskoot mies jatkossa yksin.
Seuraavaksi päätimmekin miehen kanssa testata  kuinka uiminen sujuisi yhdessä.
Ostin miehelle TYR uikkarit syntymäpäivälahjaksi. On ne kyllä upeat! Mies näyttää ihan pro.lle. Varusteet tekee miehen, vai miten se meni :D

Uimahallilla mies tulikin mun kanssa samalle radalle. Katseli siinä aikansa mun uimista, ihmetteli kun mun meno on ihan erinäköistä kuin keväällä. Mumisi jotain valmentajan tekemästä ihmeestä.
Kokeilihan se mieskin vihdoin uida.
Tiedättekö; mun maailman komeimmasta miehestäni kuoriutui "kuivalla maalla henkeään haukkova särki".
Pakkohan mun oli sille ohjeita antaa. "Kädet rentoina ja pää sinne veteen rohkeesti".
Mies ui ehkä 50m ja meni tunniksi porealtaaseen.
Uin yksin.

Mies oli kuitenkin pitänyt poreista niin paljon, että halusi seuraavallakin kerralla mukaan uimahallille.
Tälläkertaa mies ui alkuverkat mun kanssa samalla radalla.
En ohjeistanut häntä tällä kertaa.

Kerran vastaan uidessa mies puristi mua pepusta. Tämän takia siis puolisoiden on kiva harrastaa yhdessä. Käännyin vähän katsomaan ja totesin järkyttyneenä ettei mun miehellä ole kyllä sinisiä uikkareita.
Kysyin hetkisen kuluttua mieheni nähdessäni, että sattuiko se hipelöimään mua äsken? Ei kuulemma hipelöinyt, ei ollut edes samassa altaassa. Kertoi kuitenkin jonkun siniuikkarisen miehen yrittäneen poreammeessa hiplailla hänen reittään.

Järkytyksestä toivuttuaan mies haastoi minut kisaan. Jes! Mä rakastan kisaamista, vihaan häviämistä! Kesällähän mies pesi mut oikein kunnolla avovedessä kisaillessamme.
Lähdimme vierekkäin. Mies sai paremman lähdön. Tosin painoin jo ensimmäisellä vedolla siitä ohi.
Huomasin päätykäännöksen tehtyäni että mies on tulossa vastaan. Hölläsin vauhtia.
Voitin.
Mies tuli "maaliin" altaan matalassa päädyssä kävellen.
Ei ollut kuulemma yhtään hauskaa.
Mies paineli taas lopputreenien ajaksi poreammeeseen.

Pyöräilyä emme olekkaan vielä yhdessä kokeilleet.
Maltan tuskin odottaa. Yhdessä harrastaminen voi parhaimmillaan antaa niin paljon iloa.



13. lokakuuta 2014

Triathlonleiri 10.-12.10. Vierumäellä

Mä pääsin mun ihka ensimmäiselle triathlonleirille Vierumäelle! Kyllä vähän jännitti. Millaista valmennusta saisin, olisiko valmentajat ja muut leiriläiset mukavia, pysyisinkö muiden mukana ja saisinko varmasti leiristä kaiken irti?

Leirin järjestäjiltä tuli sähköpostitse leiriohjelma ja viesti, jossa kehotettiin keventämään leiriä edeltävän viikon harjoittelua, leiri olisi täynnä rankkaa urheilua.
No mutta hyvä, mähän juoksin sen puolikkaan viime lauantaina, niin en oikein pystynytkään edes kävelemään ennen keskiviikkoa! Keskiviikkona kävin vähän polskimassa.. Altaassa alkaneen julmetun päänsäryn seurauksena mistään kovasta treenistä ei todellakaan voida puhua.
Torstaina mentiin mun miehen kanssa töistä suoraan (klo 16.00!!) nukkumaan. Luulen siis tehneeni juuri niinkuin valmentaja oli toivonutkin.

Perillä Vierumäellä oli jo kasassa mukavan oloinen porukka. Oli aloittelijoita ja jo hieman pidemmälläkin lajin pauloissa kieppuvia innokkaita triathlonisteja.
Alku sujuikin mukavasti jutustellen, esittelimme itsemme, taustaamme ja tavoitteitamme.
Minä taisin mainita tavoitteekseni ensikaudelle perusmatkaa ja mahdollisesti jopa puolimatkaa. Juoksun saralla puolikkaan ajan parannusta ja mahdollista maratonia myös pyörittelin ääneen mielessäni. Olisikohan puheessani päässyt lipsahtamaan myös Ironman 70.3.. :O
Aika kirjava jengi meitä koossa kaikenkaikkiaan.

Illalla pääsimme Samulin juoksukouluun. Samuli oli oikein mukava, perusteellinen ja motivoitunut juoksuopettaja. Sainkin jo heti ensimmäisellä tunnilla uusia ulottuvuuksia mun juoksuuni. Minä en ollut juoksuun saanut aiempaa valmennusta, joten innolla odotin tuntia. Lohduttavaa oli, etten ollut tehnyt kaikkea väärin. Samuli opetti meitä juoksemaan enemmän päkiöillä, ei kantapäillä.
Ihan aluksi heitimme juoksulenkkarit nurkkaan ja juoksimme paljainjaloin. Juostiin monen monta kierrosta niin, ettei kannat osuneet ollenkaan alustaan. Teimme myös erilaisia juoksua tukevia tekniikkaharjoituksia. Pohkeet sai kivan herätyksen.

Lauantai aamuna ennen aamupalaa klo 7.00 suuntasimme Jaakon opastuksella aamulenkille. 5km hölköteltiin kevyesti. Muutamat vedot otettiin ylämäkeen. Paras mahdollinen alku päivälle.

Uimaan pääsimme Kristan opastuksella. Tästä ensimmäisestä 1.5h uinnista minä itse en saanut irti muutakuin hyvän treenin. Ilmeisesti mulla on HTU.n puolesta niin hyvä valmentaja, koska kaikki tämän treenin opit oli mulla jo ennestään hallussa. Muut leiriläiset kehuivat valmennusta ja saivat rutkasti uusia oppeja.
Kuvasimme meidän uinteja, minkä koin erittäin hyvänä lisänä! Näin ensimmäistä kertaa miltä mun uiminen näyttää ulospäin. Ihan tasokkaan näköistä menoahan siellä oli. Ei ollenkaan niin kamalaa mitä olin kuvitellut. Ilmankos ne Itiksen hallilla potkiikin mua sieltä kuntouimareiden radalta sinne kilpauimareiden radalle. luulevat varmaan että olen "oikea" uimari ;)

Pyörälenkkiä olin odottanut paljon. Mulla pyöräily on (hyvän pyörän ansiosta) vähän itsestäänselvyys. Eli harjoittelematta olen painellut suoraan kisoihin ja mennytkin suht lujaa :)
Odotin kai  jotain "maanpinnalle" palautusta.
Sain meidän 50km lenkistä todella paljon irti. Jaakko oli aivan loistava opettaja. Katsoi ja korjaili erikseen mun pyöräilyasentoa. Antoi tarpeelliset vinkit ja niksit  mm ylämäkeen polkemiseen. Kehui myös juuri oikeanlaista "rullaamistani" :)
Maanpinnalle palautusta ei tullut, mutta motivaatio pyöräilyyn kasvoi entisestään!
Sää oli mitä parhain. Yritinkin välillä vauhdin hurmiosta nostaa päätäni ja ihailla ihanaa syksyistä luontoa. Lohkasin mun pyöräilykavereille että mä en kyllä tiedä mitään tämän parempaa tapaa viettää lauantaita. Luulivat sarkasmiksi. Olin tosissani!

Pääsimme sopivasti vauhdikkaan lauantain lopuksi vielä Samulin lihaskuntotunnille. Teimme paljon erilaisia venytyksiä. Käytimme apuna myös jumppapalloja ja kokeilimme hyödyntää paria venytyksissä.
Tulivat venyttelyt kyllä tarpeeseen! 

Illalla kokoonnuimme vielä porukalla katsomaan Ironman kisoja.
Jaakko joutuikin toimimaan meidän omana kommentaattorina ja saikin vastailla meidän kysymyksiimme. Taas tuli poimittua muutamia hyviäkin juttuja sieltä täältä. Kuolasin tottakai myös niitä ammattilaisen varusteita. On ne vaan upeita!

Sunnuntaina meillä ei ollut ollenkaan aamulenkkiä, koska jo 9.00 pääsimme Samulin juoksukuntopiirin pariin. Kokoonnuimme radalle, jossa sitten teimme kuntopiirimäisesti harjoituksia. Lihaskuntoliikkeitä ja juoksua vuorotellen. Oli oikein kivaa vaihtelua.


Lopuksi Samuli neuvoi meille taas hyviä venytyksiä, joita tulisikin tehdä aina oman juoksulenkkinsä päätteeksi. Mä olen erittäin laiska venyttelemään, mutta jospa tästä olisin saanut tarvittavaa innostusta.

Uimaan pääsimme tietenkin myös sunnuntaina. Tällä kertaa Jaakon johdolla. Jaakko osoitti pätevyytensä myös uimaopettajana. Sainkin tästä tunnista itse huomattavasti enemmän irti. Tunnin lopuksi kisasimme leikkimielisesti uintiviestin merkeissä. Olimme kaikki ihan fiiliksissä. Vau, tämän seurauksena laajennan kyllä "kissanristijäis"kisoihini jatkossa myös uinnin!

Oli ihanaa kun ympärillä oli samanhenkistä porukkaa! Mulla olikin ehkä hieman havaittavissa sellaista "turhautuneisuutta" omassa lähipiirissäni, kun oikein kukaan ei ymmärrä kuinka tärkeä tämä laji mulle onkaan.
Vierumäki oli kokonaisuudessaan erittäin positiivinen kokemus. En tiedä edes kuinka on mahdollista enää lisätä tätä minun motivoitumistani tähän lajiin, mutta niin se vaan hurjasti lisääntyi viikonlopun aikana!






9. lokakuuta 2014

Ennen ja jälkeen.

                       Ensimmäinen kuva on otettu 28.5.2014. Toinen kuva on otettu 21.8.2014

                      Aikaa kuvien välissä on kulunut 3 kuukautta. Kuvissa päällä on sama toppi.





6. lokakuuta 2014

"Yhden lajin sijasta voit ostaa (ostattaa) itsellesi kolmen lajin varusteet"

Ah, tavarataivas. Triathlon on ehkä tälläiselle varustefriikille yksi parhaimmista (pahimmista) lajeista. Kolmeen eri lajiinhan saa tuhlattua omaisuuksia rahaa. Varusteita on tarjolla ihan joka lähtöön.

Lajia aloittaessani mä tiesin (luulin) että tavan uikkari riittää uintiin, jopolla pystyy polkemaan ja peruslenkkareilla taittaa matkan kuin matkan.

                                                                       JUOKSU

Oikeastaan lenkkarit oli se mistä kaikki lähti. Nehän piti oikeasti olla hyvät. Ei saa juosta jalkojaan piloille huonoilla kengillä.
Hyvät lenkkarit ostettuani päädyin lueskelemaan projuoksijoiden blogeja ja valaistuin; yhdet lenkkarit ei vaan riitä..
Tätä kirjoittaessani mulla on käytössä neljät lenkkarit. Perustelu: niitä vaihtelen juoksulenkin pituuden ja alustan mukaan. Mun suosikeiksi on valikoitunut ASICS® Gel - Noosa Tri 9 triathlonkengät.
Juostessa käytän aina myös kompressiosukkia tai kompressiosäärystimiä, niitäkin olen kerennyt muutamat hankkimaan. Triathlonissa laitan säärystimet jo uintiin jalkaan. Mun mielestä ihan ehdottomat! Mikä parasta; niitä saa ihan super herkuissa väreissä! Mulla on kaikki tottakai pinkkiä.

Ns "perus"juoksuvarusteista itselle on tullut hankittua juoksutrikoot, tai niin.. juoksutrikoita.
Kun aloitin juoksemisen, tuli lisää energiaa juoksuun pelkästään siitä, että kiskoi trikoot jalkaansa. Vähän toista kuin jotkut verkkarit. Näitä trikoita onkin tullut hankittua suhteellisen monet. Juoksukisoissa mulla on yleensä 2XU.n kompressiotrikoot. Kotitreeneissä muutamat Adidakset ja mm Six Deucet, jotka on kai virallisesti fitnesshousut, mutta ihan loistavasti toimii juostessakin. Yhtenä ostoperusteenahan mulla on yleensä kuosi, kivat kuosit lisää motivaatiota.

Välttämättöminä pidän myös kunnollisia urheilurintsikoita. Itse tosin en tarvitse niihin omaisuuksia satsata; kuppikokoni kun pieneni kahdella koolla triathlonin löydettyäni. Mulla siis ajaa asiansa ihan perustasoa olevat urheilutopit. Olen suosinut SOC merkkiä ja Casallit löytyy varmimmin mulla juoksukisoissa paidan alta. Ehdottoman tärkeää on kuitenkin että liivit ovat napakat ja tukevat hyvin. Rinnasta ei saa myöskään puristaa, juostessa on aika ikävää jos ei rintsikoiden takia saa otettua kunnolla happea. Alushousujen pitää mulla olla aina saumattomat. Aluksi tämä oli ihan ulkonäkökysymys, en halunnut että alkkareiden ääriviivat erottuu tiukoista trikoista, mutta jälkeenpäin viisaasti ajateltuna, tämähän on ihan selkeästi mukavuuskysymys.

Juoksupaitoja mulla on miljoona! Tähän(kin) mulla on selitys! Juoksukisoissa sisältyy yleensä osallistumismaksuun juoksupaita. Mä oon ollu ihan super tyytyväinen noissa kisoissa jaettaviin paitoihin, ihanan värisiä, laadukkaitakin merkkipaitoja.. On Adidasta, Pumaa, Asicsta yms.. 
Mä kunnioitankin kisajärjestäjää aina niin paljon, että puen kyllä kisoista saamani paidan itse kisaan. Kaikki ei sitä tee, mulle se on jotenkin itsestäänselvyys. Onneksi se kaikista pikkuisin saatavilla oleva koko on ollut mulle aina sopiva. 
Nämä paidat jää sitäpaitsi kivaksi muistoksi juoksupäivästä.

Aika nopeasti juoksukilometrejen pidentyessä tuli hankittua GPS sykemittari. Ostin Tom Tom merkkisen mittarin, joka näyttää juostun matkankin kartalla. Tämä on vakiovarusteeni joka lenkillä ja joka kisassa. Sykkeeni osaan aika pitkälti arvioida jo ilman mittariakin, mutta juostu matka ja nopeus ovat mulle ehdottomat tiedot. Juoksun jälkeen voi kellosta sitten ladata läppärilleen koko juoksun, tätä pidän kehittymiseni (ööö..minkä?) kannalta aika ehdottomana juttuna. Mieskin näkee että olen ollut todellakin juoksemassa, enkä vaan "vähän hölkkäilemässä". 
Mulle ostettiin myös vedenkestävä Timex ironman kello. Sitä on sitten turvallista pitää triathlon kisoissa matkassa. Värinä tottakai pinkki.
Välttämätön "varuste" juoksemaan lähtiessä on huulirasva. Mulla on sellaista voimakkaasti mintulle tuoksuvaa rasvaa, jota sivelen aina huulien lisäksi reippaasti myös nenäni alle.
Mun "salainen" niksi, jolla mä vältän oksennusrefleksin. Kun mun syke nousee ja mua alkaa syystä tai toisesta jännittää, alan kakomaan. Tämän on mun mies monesti juoksulenkillä mukana ollessaan joutunut huomaamaan. Onneksi keksin että huulirasvan tuoksu estää tehokkaasti tätä yökkimistä. Mulla on myös Vitalis voidetta tähän samaan tarkoitukseen aina mukana mun urheilukassissa, sekin toimii!

Kisoihin lakkaan kynnet aina jollain kivalla värillä, yleensä juoksuvaatteisiin sopivalla. Triathlon kisoissa lakkaan aina myös varpaat samalla värillä. Pieni asia, mutta tuo itselle suurta tsemppiä tämäkin. 

Kylmemmille säille olen tottakai joutunut (innoissani ryntäsin heti kauppaan, kun säät viileni!) hankkimaan pitkähihaisia paitoja ja takkeja. Yksi mun suosikki juoksutakki on H&M.ltä ostettu kokonaan heijastava takki. Takki on ihan välttämätön pimeillä syyskeleillä. Tämä tyttö näkyy pitkälle juostessaan!
Jonkun projuoksijan blogista mä muistan lukeneeni, että juomapullot ovat sellainen varuste, joita juoksijan ei tarvitse itse koskaan mennä kauppaan ostamaan. Olenkin tämän kauden aikana todennut tuon lauseen olevan täysin totta. Meidän koti on täynnä eri kisoista saatuja juomapulloja. Niistäkin mä tykkään! Toinen toistaan hienompia.
Leppävaara juoksussa Espoossa mä näin jollain (pro)miehellä Ironman kisoista saadun pullon, päätin että tollanen munkin on ihan pakko saada! Sen eteen saa sitten jo vähän tehdäkkin duunia.


                                                                      PYÖRÄ

Jopollahan olisi tosiaan päässyt eteenpäin.
Mun kaverin vanhemmat nyt sattuu omistamaan polkupyöräkaupan. Eihän siihen tarvittu muuta kuin heidän firmansa kotisivut. Huoh. Ne maantiepyörät on niin kauniita, kauniita kuin karkit (mä en muuten syö ollenkaan karkkia). Rakastuin Bianchiin korviani myöten. Päädyin cyclocross pyörään. Siinä on maantiepyörän "parhaat" palat, mutta sillä voi hienosti kruisailla myös soralla.
Mä en muuten ollut kuullutkaan mistään lukkopolkimista ennen. Onneksi tämä mun pyöräkaupassa työskentelevä kaverini opasti mut mitä parhaimmin alkuun! Uusi pyöräni saapui Nokialta täysin polkuvalmiina tänne Helsinkiin. Voi sitä onnea! 
Mä pääsin heti seuraavana päivänä pyörän saapumisesta sitä testaamaan Pirkan Pyöräilyyn. Matkana 40km. Ekaa kertaa lukkopolkimet haltuun. 

Pyöräilykengäthän oli siis luonnollisesti pakko hankkia lukkopolkimiin. Mulle valikoitui mieluisiksi tällä kertaa valikoimien halvimmat kengät (ihme!!). Ystävällinen myyjä urheilukaupassa opasti myös ostamaan pehmusteelliset pyöräilyhousut. Mä oisin voinu jättää ne sinne kauppaan, tokihan myyjät nyt yrittää aina myydä ihan kaikkea. Jotenkin mun mies kuitenkin vakuuttui myyjän puheista mun kipeeksi tulevasta hanurista, (ilmeisesti jotain miesten juttua..?) ja hankki mulle aivan ihanat Castellin pöksyt. Näin jälkeenpäin pidän näitä ihan ehdottomina hankintoina!

Kypäränä mulla on mun miehen vanha Etto merkkinen polkupyöräkypärä. Se on mun mielestä tosi kiva (vaikkei olekkaan pinkki..). Täysin sopivakin, eikä sen kanssa ole kaaduttu kertaakaan, on siis täysin ehjä. Tää kypärä onkin tasan ainoa varuste mikä mulle on kelvannut käytettynä. 
Mulle on kunnia käyttää mun rakkaani vanhaa kypärää.

Pyöräillessä käytän myös  kompressiosäärystimiä. Kylmemmillä ilmoilla pitkähihaista paitaa tai takkia. Pyöräilyyn mulla ei ole (vielä..) erikseen ostettuja yläosia, vaan käytän samoja kuin juostessa, hyvin toimivat.

Pyörään asennettiin Sigman matkamittari. Tietenkin ehdoton, näyttää vauhdin ja taitetut kilometrit. 
Bianchissa on kahdelle juomapullolle paikat, täytän pullot aina kun lähden polkemaan. Osoittautuneet välttämättömiksi.

Pyöräillessä käytän Bliz laseja. Mulla on niissä vaihdettavat linssit aurinkoiselle ja pilviselle säälle. Näitä samoja laseja käytän myös juostessa. Sangat on tottakai pinkit. 
Lidlistä ostettiin ihan perus pyöräilyhanskat, tosin oon vähän huono niitä käyttämään. Triathlon kisoissa en alkanut erikseen vaihdossa mitään hanskoja enää käsiin kiskomaan.
..Ja tosiaan.. Ensi kautta varten meille muuttaa toinen pyrörä; maantiepyörä Bianchi. Tähän(kin!) on mulla järkevä selitys; mä haluan pyöräillä myös mun miehen kanssa, joten tarvitaan toinen pyörä. Mies saa ton cyclon, se on sille suht pienillä säädöillä oikeankokoinen. Mä voin edelleen käyttää sitä soralla ajaessa, mutta kisoihin pakkautuu mukaan uusi Bianchi.
Linkkaan teille sen "vaarallisen" sivuston, mistä näitä "karkkeja" löytyy:  www.suomenurheilupyora.fi Voin erittäin lämpimästi suositella kyseistä firmaa (ei ole maksettua mainontaa!)

                                                                        UINTI

"Uimisessa ei ainakaan tarvitse varusteisiin satsata rahaa". Tämän lauseen sanoin keväällä mun miehelle, kun se vähän kauhisteli juoksu- ja pyörävarusteisiin jo uponneita summia.
Joo, siis totta. Mähän ostin Adidas outletista Vantaalta ihan "pro"uikkarin 10 eurolla.
..Siitä se sitten lähti..
Olin lukenut triathlonisti Kaisa Lehtosen blogia ja kuolannut Kaisan kisa- ja uintiasuja. TYR merkkisiä. Pienellä googlettelulla (pitäis multa lailla kieltää!) selvitin että tälläinen TYR kauppa olisi Vantaalla, sinne siis!
Ensimmäisenä puolustuksena mulla on, että olin pessyt pesukoneessa mun Adidaksen uikkaria, ei niin saa tehdä. Uikkarit pestään aina käsin! Eli välttämätön hankinta ihan heti alkuun olisi uusi uimapuku. Ihan mielettömän upeita kuoseja ja materiaaleja TYRillä. Mukaan tuli kahdet uikkarit. Uinhan mä kuitenkin vähintään sen kolme kertaa viikossa, niin kahdet uikkikset on ihan täysin perustellut. Uikkiksiin sopiva uimalakki (pinkki TYR) ja uimalasit (Arena). Pakolliset.

Mä en taas (kaan) tiedä mitä siellä TYR kaupassa tapahtui, mutta mun sovitellessa niitä ihania uikkiksia, mun mies oli bongannut mulle pinkin triathlon kisa-asun! Kiikutti sen mulle sinne koppiin (fiksu mies). Se oli maailman hienoin! Huusin sieltä kopista, että tää on hienoin vaate mikä mulla on ikinä koskaan ollu päälläni! Se riitti perusteluksi ja kotiin matkasikin kautta 2015 odottamaan kisa-asu.
Uintivalmennusten edetessä tuli treenien tueksi hankittua myös uimalauta, räpylät, pullari ja lättärit.
Lisäksi yksin treenatessa käytän usein korvatulppia. Valkuissa en niitä pidä, pelkään etten kuule mitä valmentaja huutaa.

Luonnollisesti tarvitsin varusteilleni myös varustekassin. Tässä tapauksessa kaksi kassia. Adidaksen (maailman hienoin) Stella McCartney "sali"kassi, joka kulkee mukana salitreeneihin ja uintitreeneihin. Toisena Amphibian triathlon kassi, jonne mahtuu kaikkien kolmen lajin varusteet kätevästi. Amphibiassa on erillinen pussi märille vaatteille, joten uikkarin ja märkkärin voi tunkea sinne, niin ei kaikki varusteet kastuisi.


Niin märkkäriähän mä en vielä omista. 
Luulen senkin kuuluvan tähän -välttämätön- ehdoton- maailman hienoin- osioon.. 
Jos niitä saa pinkkeinä ;)

 



5. lokakuuta 2014

"Hyvää matkaa äiti" 21.1km

Taas oli perjantaina vähän sellanen outo olo.. Se ois viikonloppu tulossa, eikä mitään kisoja buukattuna. Sunnuntaina on uintivalmennus, mutta lauantaillehan voisi ihan hyvin ottaa jonkun kevyen pikku kisan..

Niin sitten lauantaiaamuna herätyskello soi noin kello 7.00.
Mietittiin onko mun hiilaritankkaus kunnossa, tulos oli hyvä; olinhan vetässyt edellisellä viikolla puolipussia kaurakeksejä ja työpaikkaruokalassa mätystänyt ruoan kanssa leipää. Tämä sai kelvata.

Pakattiin mun "kisa"juoksukamat kassiin. Lapset autoon ja menoksi. Suuntana Hanko ja Itämeri maraton 2014. Netistä olin lukenut että Hanko tarjoaa tasaisen ja miellyttävän juoksukokemuksen, uskoin.

Perillä Hangossa kiiruhdettiin jälki-ilmoittamaan mut mun elämäni ensimmäiselle puolikkaalle. Hurjaa, 21.1km.
Puolikas oli oikeastaan mulla ensikauden tavoitteena. Tämän kauden ajattelin juosta maksimissaan kymppejä. Kymppejä tuli kuitenkin alle jo niin monta, että ajatus puolikkaasta oli alkanut tuntua entistä läheisemmälle.

Käytiin vielä ennen mun starttia kaupassa, huoltojoukoille eväitä ja mulle banaani. Tein päätöksen että otan oman vesipullon juoksulle mukaan. En luottanut siihen että vesipisteet olisivat siinä juuri silloin kun tarvitsen vettä.


Mua jännitti ihan kauheasti. Ravasin pissalla varmaan 3min välein ennen mun starttia. Jokunen minuutti ennen lähtölaukausta sanoin mun miehelle, että nyt on ihan pakko päästä vessaan, en kuitenkaan voinut enää siitä lähtöalueelta poistua, joten kestettävä olis. Mies lohkas että pissaat juostessa jos on pakko.
Lähtölaukaus läheni, vilkaisin sykemittaria, 159. Just. Taisin olla ihan paniikissa. Mun leposyke on normaalisti 50.
Tytär halasi ja huikkasi mulle että "hyvää matkaa äiti". Taisi 5veekin tajuta ettei tää ois ihan mikään pikku juoksukisa vaan ihan "matkaa"han tässä juostaan.

Ekat 10km meni ihan helposti. Kerran mä tosin purskahdin itkuun liikutuksesta; meidän lähdössä lähtivät samaan aikaan 10km juoksijat, jossain kohtaa sitten tuli kyltit jossa 10km juoksijoita opastettiin kääntymään vasemmalle ja puolimaran juoksijat jatkaisivat suoraan. Joo, tässä kohtaa mulla tuli ihan selittämättömän huikee liikuttuminen. Minä jatkan suoraan! Puolikkaalle, minä! Kukaan ei onneksi erottanut itkua, olinhan mä jo tässä vaiheessa ihan yltäpäältä hiessä. Oisin tosiaan voinu vaikka pissata ja kukaan ei ois huomannut, mutta pissahätä oli mennyt heti lähdön jälkeen ohi. Jännitystä siis vaan.

10km kohdalla mä tajusin että mähän juoksen vielä saman setin uudestaan.
Olin mennyt ekan 10km mun ennätysajan puitteissa, eli en mitenkään kauhean rauhallisesti, silti oli hyvä olo. Luotin itseeni, mä todellakin pääsen maaliin.

17km kohdalla mua alko sattua jokapaikkaan. Jalat oli kuin puupökkelöt, vatsa kramppaili, kylkiin pisti ja polvi vihotteli. Vesi oli loppu jo ajat sitten. Ainoa ajatus oli että minähän en todellakaan luovuta! En ota yhden yhtä kävelyaskelta vaan todellakin juoksen. Laskin kilometrejä ja huomasin sykemittarista mun vauhdin vaan hiipuvan. Mitä jos mä en pääsekkään maaliin? Vannoin samalla etten koskaan enää juokse. Niin kamalalta tuntui.  Kaula edellä oleviin pidentyi koko ajan, se ei ainakaan helpottanut oloa. Tosin samalla sain ohiteltua muita vielä enemmän väsyneitä kilpakumppaneita, miehiä ja naisia. Siitä tuli uutta toivon pilkahdusta.

20km kohdalla mun kuulokkeet alko soittaa Rockyn tunnari biisiä; eye of the tiger. Siinä se oli, kaipaamani lisätsemppi! Taas aukes itkuhanat ja raivolla mä vedin vikan kilometrin maaliin asti! Mä tein sen! Väsyneenä mutta onnellisena sain mitalin, joka muistuttaa mua näistä mielettömistä kilometreistä ja maisemista.

Hangon itämeri maraton oli ihan mielettömän hyvin järjestetty. Kaikki oli todella mukavia ja auttavaisia. Reitillä oli todella runsain määrin kannustajija, joille mä jaksoinkin aina hymyillä. Pieni kiitos hymyillä kiitokseksi tsemppauksesta.
Reitti oli täydellisesti merkattu, risteysalueilla oli selkeästi opastajat näyttämässä oikeaa reittiä. Edes minä en olisi voinut juosta väärin. Aurinkokin paistoi juoksijoiden ja katsojien iloksi. Matka Helsingistä Hankoon taitettiin nimittäin kaatosateessa, joten odotukset kelistä oli aika surkeat.

Varmaan noin 2min kuluttua maaliintulosta, mulla oli niin hyvä fiilis, tää on mun juttu. Tätä mä haluan tehdä. Tätä mä myös tulen tekemään.
Mun mies oli mua maalissa vastassa, hehkutti että sähän teit ihan huikeen ajan! 2:02:47. Mies oli todella ylpeä musta. Niin olen minäkin.




2. lokakuuta 2014

Chlorine the breakfast of champions


Uiminen on ollut mulle aina tärkeä ja rakas juttu. Pienenä mä uin koko ajan. Opin tosi pienenä uimaan, varmaan jo ennen kuin opin kävelemään. Kesät meni järvessä ja talvisin uin hallissa. Uin koska se oli ihan hullun kivaa. Suoritin aikanaan uimamaisterin arvonkin. Luulin silloin olevani ihan pro uimari. En mä silloin ollut kuullutkaan sanaa "tekniikka".

Luonnollisesti tätä "tekniikkaa" oli syytä rueta vähän hiomaan (opettelemaan), olihan ensikaudelle luvassa pitkiäkin uintimatkoja triathlonin kyljessä.
Kyselin ammattilaistriathlonistilta neuvoja ja sain tuuppastua itseni HTU Stadin uintivalkkoihin! Jo heti ekalla tunnilla mä tajusin, että oon koko elämäni uinut ihan väärin. Mä oon uinut juuri sellasta "vesipallokroolia", eli pää on vedenpinnan yläpuolella koko ajan.
Ekasta tunnista asti se pää onkin ollut siellä vedenpinnan alla, kääntyen joka kolmannella käsivedolla ottamaan happea. Voitte uskoa että vanhoista tavoista ei ollut ihan kovin helppo luopua.. Mutta onnistuin.
Ihan huikee fiilis kun aikuisiällä oppii näin siistejä juttuja! Tarpeen on valmennus.
Lisäksi käyn itsenäisesti uimassa vähintään kaksi kertaa viikossa, lähinnä opettelemassa sitä hapenottoa. Voi niitä litramääriä mitkä on tullut kloorivettä nieltyä.



Oon kuullu että tosi monet triathlonistit kammoaa tai jopa pelkää uida avovedessä. Mulla on onneksi se etu, etten pelkää avovettä yhtään. Koko ikäni maalla järvien ympäröimänä asuneena, on enemmän kuin luonnollista lähteä uimaan pitkääkin matkaa järvenselälle. Muistelen että ensikaudella mulla ois kisoissa pisimpänä uintimatkana 950m (tai 1500m.. mikäli ilmoittaudun vielä Vierumäelle). Kuulostaa varmasti lyhyelle tuo matka. Muistan kun itse aluksi vertasin uintimatkoja aina juoksumatkoihin.. No, sitä virhettä en ole sortunut enää Hauhon kisan jälkeen tekemään! Tokihan kunnon kohotessa tuo 1500m muuttunee varmasti jo ihan siedettäväksi matkaksi taittaa uiden. Omat haasteet uintiin tuo kuitenkin muut kisaajat, joiden alle en kyllä toivo jääväni. Triathlonissa kun ei saa "omaa rataa" vaan kaikki uidaan kuin sillit sopassa. Nopeus taitanee siis olla valttia. Hengitystekniikkakin voi siellä ruuhkassa vähän kärsiä ja päätä on pakko kannatella pinnalla, jotta näkee edes vähän minne on menossa.

Tutuiksi ovat tulleet myös pullarit, lättärit, laudat, snorkkelit ja räpylät. Triathlon on siitä ihan paras laji, että saa (öhm.. joutuu) ostaa kolmen eri lajin varusteet. Mä oon aina ollu ihan välineurheilija, niin nytkin. Puolustukseksi täytyy kyllä sanoa, että on niissä varusteissa ihan oikeasti huikeitakin eroja. Omaisuuksiahan tähän(kin) lajiin saa upotettua niin halutessaan. Eikä kisasponsoriakaan ole vielä näkynyt. Kisat kun ei todellakaan ole mitään halpoja. Onneksi mulla on huiput tukijoukot taustalla; mun mies ja mun vanhemmat.

Hapenoton rinnalla olen siis harjoitellut sitä tekniikkaa. Mistään rattoisasta "uinpa vähän omaksi ilokseni" tyyppisistä uimahallikäynneistä ei siis voida puhua, ne on taakse jäänyttä elämää. Nyt siellä altaassa pidätellään oksennusta ja haukotaan happea. Ihana laji tämäkin.




17. syyskuuta 2014

"Oot ehkä sokee, mut mä nään mikä tää biach on, se ei oo viaton, sen laji on triathlon"

Se alkaa olla kesä loppumassa. Minun elämäni parhain kesä ikinä. Koko kesä on kierretty mun miehen kanssa erilaisissa kisoissa. Minä aina sanon että  "kissanristijäiskisoissa".

Kissanristijäiskisat ovat minun kohdallani olleet juoksu-, pyöräily ja triathlonkisoja. Mies kuskaa ja huoltaa, minä kisaan. Miksikö kissanristijäiskisat? Mä en tituleeraa itseäni urheilijaksi. Sanaa triathlonisti en uskalla edes ääneen itsestäni sanoa. 


Rakastan sitä adrenaliinin määrää minkä kisatilanteista saan. Ensimmäinen paniikkiryöppy velloo sisällä jo kisakalenteria laatiessa. Sitä tunnetta kun vois purkittaa sellaisille ihmisille, jotka ei jännitä koskaan mitään :)
Tälle vuodelle valitsimme vain helpot kisat; juoksut; 5-10km ja pyöräilyt 40km ja triathlon startit 200m 10km 3km ja 300m 10km 3km. Juoksuja tuli tälle kaudelle tosi monta, silti joka kisa-aamu oli kisakiukkua ilmassa :D
Luulis jo että loppukauden kisat olisi ihan rutiinilla harpponut läpi, mutta onneksi se jännitys säilyi, tuntuu että just se on mulle -se- juttu :D Kotitreeneihinkin lähtiessä alkaa syke nousta jo sillä hetkellä kun ilmoitan ääneen lähteväni juoksemaan. Pissattaa koko ajan ja vatsaa kivistää. Onneksi mulla on rautainen maha, niin kisoissa se ei enää stressaa. Ennen kisaa käyn varmaan 3min välein pissalla aina starttiin asti.

Mulla on kahden kilometrin kirous, ensimmäiset 2km saattaa usein tuntua raskaalle puuskuttamiselle, mutta sen jälkeen tunne on kuin ultramaratoonarilla, voittamaton fiilis juosta vaikka monta vuorokautta putkeen. Toistaiseksi tämä kestävyysjuoksu on vielä vähän rajoittunutta. Oma ennätykseni on vasta huimat 21km. "Puolikas" ammattikielellä. Tavoitteena on ihan oikeasti juosta ultrajuoksuja vielä tulevaisuudessa.

Triathlonissa mä rakastan juurikin monipuolisuutta ja haastetta. Mun "pro"laji on juoksu, ei sillä että oisin siinä hyvä, mutta tykkään siitä ihan hulluna! Vaikeimmaksi itselle koen (tai koin) uimisen. Olen uinut koko ikäni, mutta en koskaan niin "tosissaan". Tähän päätinkin jo heti alusta asti panostaa kunnolla ja hankkiuduin HTU.n valmennukseen. Valmennuksessa opetellaan ja parannetaan mun vaparitekniikkaa, jota jo muutaman valmennuksen jälkeen voi siis oikeasti kutsua tekniikaksi!
En kehtaa edes tunnustaa, mutta pyöräilyn otan jotenkin levon kannalta. Mulla on liian hyvä pyörä, joten luotan siihen vähän liikaa. Pyöräily on siis tainnut olla mulla ihan vahingossa se kaikkein vahvin laji. Aluksi hirvitti että miten sen polkemisen jälkeen jalat kantaa juosta, mutta triathlonin -se- juttu on varmaankin juuri suomalainen sisu. Mä en ole todellakaan luovuttajatyyppiä, läpi mennään vaikka harmaan kiven. Vähän sama kun jos mä jotain haluan, niin minähän saan.
Triathlon tunnelma on ihan omaa luokkaansa. Muistan kun ensimmäisissä trikisoissa näin sen mun uitavan matkan, mä rupesin itkemään. Kovaan ääneen ilmoitin mun miehelle (ja siis kaikille muille osallistujille) etten todella ui tuollaista matkaa. No, tietenkin uin :) Tämä uintimatka oli siis 200m :D

Helsinki City Triathlonissa mä fiilistelin alusta loppuun sitä tunnelmaa. Ihan huikeeta. Uimastadionilla oli huomattavasti helpompi uida kuin avovedessä. Mukavana sykkeen lisänostattajana yleisö ja tottakai hulppeat puitteet. Ja niin tämä tyttö jäi lajiin lopullisesti koukkuun.

Mun uusi "elämäntyyli" on vaikuttanut monen ihmisen elämään. Eniten tästä elämästä pääsee nauttimaan mun perhe. Miehellä buukattu joka viikonlopulle kisareissuja, onhan hän kuitenkin korvaamaton tuki ja turva mulle. Lisäksi hän kuskaa minut ja Bianchin turvallisesti kisapaikalle ja lukee NE ohjeet (jonkunhan nekin pitää lukea). Miehen lompakko on myös saanut lajiin kosketusta. Juurikin maksoi mun tämän syksyn trileirin. Miksihän se niin iloisesti mut leirille passittaa? Saa hänkin yhden viikonlopun ilman trihöpötystä :P
Lapset myötäelää tottakai mukana; Samu odottaa mitaleja joka kisasta.
Mun vanhemmat -joutuu- sponsoroimaan mua rahallisesti. Ilman niitä olis meidän perhe yhtä Bianchia köyhempi. Kesällä olin mun vanhempien saaressa treenaamassa uintia, eikä ole kyllä ruokahuolto pelannu ikinä niin hyvin kuin siellä! 
Surullista miten tästäkin elämäntavasta ulkopuoliset ihmiset saa väännettyä negatiivisia asioita. Se etten käytä alkoholia ollenkaan, tekee minusta tylsän ja nipottavan persoonan. Se että syön terveellistä ja monipuolista ruokaa, tekee minulle automaattisesti syömishäiriön. Kaikista vihatuimman minusta tekee se, että minulla on aikaa panostaa tähän lajiin täysillä, vaikka minulla on perhe. Mitä ihmettä?
Vuoden 2015 kisakelenterikin alkaa jo hahmottua. Täynnä ihania paikkoja ja kisoja! Syke nousee jo pelkästä ajatuksesta! Tälle kaudelle olisi vielä tavoitteena ottaa puolikkaalle (juoksu) virallinen tulos ja parantaa kympin (juoksu) ennätystä. Lokakuussa pääsenkin ammattilaisten valvovien silmien alle; triathlon leirille! Mä siellä leirillä voin trikamujen kanssa sitten suunnitella mun tulevia marraskuisia häitäni. Niiden suunnittelu kun on joutunut väistymään "trihöpötyksen" tieltä.

Mun miehen sanat mulle tänään; "Mä tiedän että mä oon sulle kaikkein tärkeintä tässä maailmassa, tiedän myös että triathlon tulee aina olemaan sulle toisiks tärkeintä".

Totta <3